pieniä leikkiviä lapsia, pellavapäitä pyörimässä nurmella oopperan edessä. hymyilen, minä nauran ja vilkutan. syntynyt tunne on luonnostaan onnellinen. katselen, hymyssä suin ihastelen ja mietiskelen, voisinpa ottaa syliin, tuntea rutistuksen, tuoksuttaa ja pörröttää. 

tämä on salaisuus, tämä tunne, sillä kun illanistujaisissa kuulen keskustelun naisten tärkeimmästä – niin, kyllä – ainoasta merkittävästä tehtävästä, tahdon kiljua ja kadota pimeyteen. mikä tarkoituksesi täällä on, jos ei äitiys, kaikuu vihani sumentaneessa huoneessa. 

istun töölöntorilla vihreällä penkillä, vieressäni mummo ja toinen. tuuli heittelee tukkaani – suklaajäätelön syöminen vaikeutuu. nykynaiset eivät osaa enää järjestää juhlia toiselle, kaikki on niin itsekästä. kehoni kääntyy kuuntelemaan, tukkani riehuu entisestään. pojanpoika joutuu järjestämään omat kolmekymppisensä, ei mahda vaimolta onnistua tulevien lasten syntymäpäivienkään toteutus, jos ei mieskään tunnu prioriteetilta. 

jäätelö on valunut sormilleni. lempeän näköiset naiset nyökyttelevät ja jatkavat keskustelua siitä, miten tämä juhlien järjestämisen taito on päivänselvästi hyvän vaimon ominaisuus. tärkeintä tehtäväänsä noudattavan naisen edellytys, mietin ja nousen penkiltä.

hississä katsahdan torilta ostamiani sieniä. minua kuvottaa enkä tahdo enää unelmoida asioista, jotka koetaan velvollisuuksikseni. tänään olen surullinen. ne voisivat olla niin kauniita asioita, jos sallittaisiin tapahtuvan omilla ehdoilla. tunnen kehoni kipuilevan, kuin se tahtoisi vastustella ihan vain periaatteesta. kotona teen itselleni kantarellikastiketta ja järjestän juhlat.