Tuntuu, kuin olisin jättänyt pieniä palasia itsestäni näihin kahteen kaupunkiin. Että täällä minä olen, Helsingissä, ja kaikki on ihan mainiosti, ympärilläni rakkaimpani ja minä kotona. Mutta osa minusta seikkailee yhä tuolla. Kaduilla, joiden nimiä toistelen, minä koitan muistaa. Puistoissa, joiden tukkaa silitin pehmeästi paisteessa. Niissä ihmisissä, jotka rinnallani kasvoivat. Tuolla sain oppia ja kokea ja kipuilla, ja herään usein keuhkoni valtaavaan tunteeseen siitä, jäikö jotain ehkä kesken. Tai jospa sainkin vain kokea jotain niin ihanaa, että tämä muistojeni valtavuus ja tuska onkin silkkaa onnekkaan ihmisen elon tuotosta.

Nyt tänä tavallisena yönä päätän herätä unen horroksesta ja kertoa itselleni tarinoita menneestä.

Saavuttuani Helsinkiin sain elää 18 kuukautta ihan tavallisia asioita. Tavallisella tarkoitan kaikkea riemua ja juhlaa, jonka elämä kotikaupungissa rakkaiden ihmisten kanssa tarjoaa. Tarkoitan lumisadetta lapsuudenkodin ikkunassa, pakastepizzaa terassilla ja juoruja ringissä, tarkoitan naurua kadunkulmissa ja suukkoja lakanoissa. Tavallisella tarkoitan epävarmuutta ja hätää, tarkoitan itkua haavasta polvessa ja tyhjentävää surua pitkään harkitusta erosta.

Löysin itseni sinä viimeisenä kesänä usein tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimässä keskeneräisiä tunteita, joista en saanut kiinni, ymmärsin vain niiden minussa synnyttävän kokonaisvaltaisen kaipuun. Sydämeni keveni, kun kuulin, että seuraavaksi suuntaisin vaihto-oppilaaksi Bordeauxiin. Taskussani Pupu ja Hunaja.

Kun suljimme sisäpihan portin perässämme, aukeni vasemmalla puolellamme pikkuinen laatoitettu piha. Sitä reunusti korkeat seinämät, eikä sen vuoksi aurinko pilkahtanut siihen juuri koskaan, mutta se oli meidän oma pihamme, jolla tiesimme voivamme ainakin kuivattaa pyykkejä, jos ei muuta. Muutama porras vielä, mietimme, kun kiskoimme perässämme rappusiin kolisevia matkalaukkujamme. Taloudellisista syistä olimme lennon sijaan ottaneet Pariisista junan tähän lounaisrannikon kaupunkiin, ja matkamme kotoa olikin nyt kestänyt Tokion lennon verran. Oven takaa aukesi olohuone, joka ei muistuttanut siitä nähtyjä kuvia, mutta oli enemmän kuin olisimme siinä hetkessä voineet toivoa. Sohva oli koristeltu siinä makaavia tahroja peittävin viltein, ja vastapäätä komeili tietokoneen näytön kokoinen televisio. Täydellistä, ajattelimme, ja jatkoimme keittiöön. Siellä punaiset puutarhatuolit sekoittuivat kylmänharmaaseen seinään, jota vasten nojasi juuri meidän ruoanlaittotarpeisiimme sopivat tasot. Pienenpieni jääkaappimme maustehyllyn vieressä kosahti kaikkien silmiin samanaikaisesti. Katsahdimme toisiamme, heilautimme synkronoidusti hartioitamme ja suuntasimme alakertaan. Suuri makuuhuone, suuri kylpyhuone, erillinen vessa, ujo homeen haju. Purimme matkalaukkumme ja lähdimme ulos. Kello oli seitsemän ja kaupunki eli täyttä tohinaansa. Elokuun lopun trooppisen helteen ja matkapäivän väsymyksen rytmittämänä vaapuimme lähimpään ravintolaan, söimme ja joimme, palasimme uuteen kotiimme ja nukahdimme vilttikuorrutteiselle sohvalle vierekkäin jo ennen iltayhdeksää.