Olin tuona pilvisenä torstaina pukeutunut vihreisiin housuihin ja vaaleanpunaiseen takkiin, ja saanut vihdoin lyödä jalkaani valkoiset kenkäni joita Veli oli kehottanut olemaan käyttämästä ennen reissua. Että kyllä tuntuu hyvältä sitten pistää ne vasta määränpäässä jalkaan, yhä hohtavina. Oli suututtanut, mutta olin totellut, ja tyytyväisenä hypähtelin uutukaisissani pitkin märkiä katuja Seinen varrella. Lisäsin matkalta nappaamaani huulikiiltoa ja lempeästi pakotin Ystävää ottamaan minusta kuvia, jotta sain heti päivittää kotipuoleen uutta alkanutta länsieurooppalaista elämäämme.

Kiersimme meille ennestään tuttuja katuja ja niiden loppuessa vaeltelimme niillä toinen toistaan kauniimmilla tuntemattomilla. Kuljimme läpi joidenkin vintage-liikkeiden rekit ja hyllyt, mutta lähinnä koskettelun ja ajankulun iloksi. Emme tarvinneet mitään, emme etsineet mitään. Tahdoimme vain tyytyväisinä tutkia ja kuluttaa ensimmäisen päivämme minuutteja turhanpäiväisesti. Päiväuniaikaan palasimme keltaisten seinien ja avonaisten matkalaukkujen pariin lepäämään. Epätodellisen paha viemärin haju oli mennyt meiltä ohi edellisillan rättiväsymyksen myötä, ja piilouduimme siltä nyt päitämme myöten valtavan peiton alle ja nukahdimme hetkeksi.

Tälle tulevalle keväälle meillä oli paljon kaikennäköisiä odotuksia. Oli todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä, oli toiveita ja luuloja. Montaa sorttia ja eri kategoriaa. Liittyen itsenäisyyteen, seikkailuihin, ystävyyteen, näihin elämän suuriin kysymyksiin. Mahdollisuudet ja niihin liittyvä tiedottomuus toi meille hirveästi iloa niin päämäärätietoisen vuoden jäljiltä. Olimme koko talven tehneet ja suorittaneet, toki kaiken nautinnon ohella, mutta nyt tiesimme olevamme kohtaamassa jotain ihan uutta. Uskalsimme ehkä unelmoida jopa rakkaudesta, mutta vain ääneti ja itseksemme.

Minun on saatava maistaa tartaria, Ystävä mietti. Sekä alkupurtavana etanoita. Minusta myös. Tätä listan ensimmäistä toteutettavaa odotusta lähdettiin suorittamaan päämäärätietoisesti johonkin niistä asuntomme läheistä puistikkoa ympäröivistä ravintoloista. La Terrasse des Archivesin terassikatos oli edeltävän syksyn kreikanmatkalta muistoihin painautuneen merensininen ja sen edessä huitova tarjoilija hauskannäköinen. Näkymä terassilta viereisen talon muraaliin sinetöi päätöksemme ja teimme tilauksen.

Ystävän silmät kiiluivat odottavina vaaleanpunaisen villapaidan yllä, kun haarukka kolahti tartariin ja suuntasi kohti huulia. Alkupalaetanat olivat olleet hitti ja nyt oli aika epäilyttävämmän koitoksen. Kokemus jäi keskinkertaiseksi, mutta ensimmäistä iltaa Pariisissa kohensi sitäkin keskinkertaisempi viinipullo, jota seurasi vastaava samanlainen. Kotimatkalla painostin Ystävää hyppäämään jokaisen vastaantulevan betoniporsaan yli, ja suoritusten menestyksettömyydestä päätimme, että harjoittelua tulisi jatkaa Rennesissä.