Saako päivälennolla juoda skumppaa ja kysyvätkö ne täällä henkkareita? Tai että olisiko mustikkamehun ottaminen isänmaallisuuden kannalta järkevämpää tai että jos on lähdössä maasta puoleksi vuodeksi, kannattaisiko priorisoida makuja, joita ei tule hetkeen taas kielen päällä pyörittelemään? Vai voisiko ajatella, että lento on jo osa matkaa ja kannattaa aloittaa maassa maan tavalla eläminen heti koneeseen astuessa? Katsahdin Ystävää vihreässä sammaritakissa ja huudahdin suomalaisille työntekijöille bonjour ja kaksi lasia proseccoa, s’il vous plait.

Puolessa välissä lentoa saapui hetken hiljaisuus, joka salli meidän velloa omissa ajatuksissamme. Mietin meistä otettua kuvaa juuri ennen kuin ylitimme turvatarkastuksen. Ystävä oli suloisen lyhyt, ja tallennetussa muistossa rutistan häntä kädelläni tiukasti samalla olkapäähän nojaten. Vaatteidemme sävyt sointuvat yhteen ja tummat tukat sekoittuvat toisiinsa. Missä mahtaisin olla, jos en nyt tässä hänen kanssaan, pohdin.

Saavumme Pariisiin kuudelta ja helvetinmoisten kantamustemme takia päätämme hylätä ajatuksen junasta sekä luontevasta paikallisuudesta ja tilata taksin. Taksikuski puhuu huonoa englantia, sellaista, että se riittää juuri ja juuri epämääräisten vitsien laukomiseen. Nämä ovat niitä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä mutta kaikki kirjoittamattoman säännön mukaisesti möläyttävät aina silti jonkun keksityn epämukavan version naurahduksesta. Tilanne muistuttaa sellaista, kun jonkun etäisen sukulaisen rippijuhlissa liian kireään kauluspaitaan pukeutunut liimatukkainen setä murjaisee perverssin puolelle heilahtavan vitsin, mutta koska suomalaiseen tapaan uskotaan tilanteen ohimenevyyteen, letkautus työnnetään naurahdellen pois.

Koitan ilmaista haluavamme kyydin Maraisiin, mutta koska en ollut päässyt junaankaan, tahdon sitten edes lausua jotain paikalliseen tapaan. Tämän takia keskustelumme ajautuu tilanteeseen, missä perverssi kuski saa vinoilla minulle siitä, miten Marseilleen taksin tilaaminen voisi olla aika kallista lystiä. Tässä kohtaa Ystävä saa nauraa aitoa suloista nauruaan, ja stressistä hikisenä minäkin pääsen häpeästäni pian yli. Huh hei häpeää, miten ikävöinkään verenpainetta tasaavaa mustikkamehua.

Tarkoituksenamme on yöpyä Pariisissa kaksi yötä, ennen kuin jatkaisimme matkaamme seuraavan puolen vuoden kotiimme. Olemme varanneet pienen huoneen, jossa on keltaiset seinät ja sininen keittokomero. Mutkitteleva sisäpihan polku on valaistu lämpimillä lyhdyillä ja osassa parvekkeista palaa tammikuiseen tyyliin epileptiset jouluvalot.

Muistan kotiin jääneen mielitiettyni, kun kuljeksimme seuraavana aamuna kohti ensimmäistä aamupalaa ja ohitamme puiston, jossa lueskelimme lehtiä puoli vuotta aikaisemmin tekemällä matkallamme. Himoitsen kitalakea rikkovaa patonkia, johon saan levittää vattuhilloa ja jonka saan huuhtoa alas cappuccinolla. Sen päätteeksi olen päättänyt saavani polttaa tupakan. Istumme alas kolmannen terassin kohdalla, huidomme tarjoilijalle ja nojaamme keltaisissa penkeissämme taaksepäin valmistautuaksemme tarkkailemaan ja analysoimaan ohikulkevia pariisilaisia seuraavan tunnin ajan.