Tässäkin uudessa kaupungissa elämääni väritti ruotsalaiset. He eivät kuitenkaan onnistuneet anastamaan paikkaa sydämessäni, maksimissaan käväisemään siellä ja lämmittämään hiukan, ja silloinkin minun oli pitänyt ehkä juoda lasi viiniä, jos toinenkin, alle. Nämä ruotsalaiset olivat oikein suloisia, mutta kaikilla niillä tasoilla jotka yhdistävät minut ihmisen sisimpään – ne ulottuvuudet, joiden kohdatessa haistaa heti, että meidän kuuluikin tavata, niillä emme kohdanneet. Tämä oli jaettu tunne. Viihdyimme kuitenkin usein yhdessä, ja meillä oli porukassa oikein mukavaa. Eräänä torstai-iltana, joka edelsi Pupun ja Hunajan ja minun lähtöäni Pariisiin, nämä tukholmalaiset houkuttelivat meidät terassille. Tapasimme Victoirella.

Viisi baaria, tasaisesti ripoteltuna ympäri aukiota, ja jokainen terassi päivästä riippumatta aina tupaten täynnä. Sellainen oli Victoire; opiskelijoiden valtaama mölinän ja hälinän keskus, missä värikkäät tuolit ja suuret tuopit tanssivat ihmisten mukana naurun ja tupakansavun rytmittämänä. Hypähdin hetkeksi pois yhteisestä keskustelusta ja sukelsin omaan maailmaani, katsahdin ympärilleni ja mietin, miten ihmeellistä tämä elämä onkaan; niin erilaista kuin viimeksi, silti samanlaista, olen onnekas, tässä onnellinen – ja sitten suljin silmäni ja sukelsin takaisin keskusteluun.

Aamulla heräsimme paniikissa, ja pääni sisällä rumpali veti sooloaan – samalla kun ajatukseni lilluivat hidastetusti tahmaisessa liemessä kolahdellen vuoron perään pääni seinämiin. Pupu ja Hunaja näyttivät kokevan samoin, en voi olla varma, emme kykeneet keskusteluun. Pakkasimme laukkumme niihin jotain sattumanvaraisesti viskoen ja juoksimme juna-asemalle. Löysimme oikean vaunun ja paikat ja istuimme alas. Puheen tuottaminen alkoi onnistumaan ja nauroimme ehtimisemme epätodennäköisyydelle ja siitä huolimatta tapahtuneelle onnistumiselle. Viereeni istui mies, joka muistutti meitä yhdestä kotipuolen tarinan hahmosta, ja nimesimme hänet Eskoksi. Koitin sivusilmällä tarkastella Eskoa, mutta silmäni tuntuivat liikkeissään panssarivaunuilta, ja notkautin katseeni pääni mukana rinnalleni. Näkökentässäni oli nyt hätäpäissäni päälleni pukema suosikki villapaitani, jonka 50 tuntia myöhemmin tulisin hukkaamaan Pariisin yöhön.

Vietimme tuon viikonlopun meille jo entuudestaan tutun tytön kanssa. Tämä uusi Pariisitar oli lähtenyt sykkivään rakkauden kaupunkiin vaihto-oppilaaksi yksin. Emme luultavastikaan olisi Suomessa koskaan sopineet hänen kanssaan viikonlopputreffejä, sillä ystävyyssuhteemme oli suloisuudestaan huolimatta pinnallinen, ja usein vain alkoholiliitännäinen. Kun kaikki meistä olivat kuitenkin harjoittelemassa elämää nyt ihan vieraassa paikassa, tämän moisen viikonlopun sopiminen ja toteuttaminen tuntui hyvin luonnolliselta. Odotimme ulkona ja poltimme tupakkaa, kun näimme sen tutun tumman tukan heilahtavan kadun kulmasta kohti ryhmäämme.

Kapusimme asuntoon ja söimme juustoja. Kerroimme kaikesta ensimmäisten kuukausien aikana tapahtuneesta, ystävistä ja huonoista professoreista, ensitreffeistä, kaikesta siitä taiasta, joka oli saanut kolmikkomme rakastumaan Bordeauxiin. Vedimme pitkää tikkua, ja häviäjän piti lähteä kauppaan ostamaan viiniä. Hävisin, kirosin ja puin saappaat jalkaani ja suuntasin lähikioskille vihreän kestokassin kanssa.

Joimme tuona viikonloppuna niin paljon espresso martineja, että putosimme tyystin laskuista. Tapasimme uusia ihmisiä, nauroimme kippurassa, ja vietimme näiden erinäköisten kokoonpanojen seurassa vauhdikkaan loppuviikon, jonka päivät ovat sekoittuneet mielessämme yhdeksi suureksi mössöksi. Rakastuimme Pariisittareen ja mietimme varmastikin kaikki, että mikä onni – tämä viimein tapahtunut syvällisemän yhteyden löytyminen. Pariisitar istui kolmikkoomme kuin nenä päähän; hän oli huoleton ja nauravainen, ronski ja reilu.

Sunnuntaina peruutimme junamme, ja ostimme maanantaille korvaavan linja-auton. Niin nerokkaalta tuntuva idea realisoitui astuessamme ahtaaseen bussiin, jossa haisi perunalastut ja hiki. Uusi läheinen ystävä oli nyt jätetty taakse, ja lomaviikonlopun loppuminen pääsi iskemään vasten kasvoja. Matka kotiin kesti kahdeksan tuntia, ja jokainen kuluva minuutti tuntui rangaistukselta, kun mietimme peruuttamaamme 100 euron hintaista kolmen tunnin junaa. Kyseessä oli sellainen krapula, josta kärsiessä ei voinut ajatella edes musiikin kuuntelemista. Puolessa välissä matkaa, jossain Niortin kaupungin liepeillä nukahdin vieruskaveriini nojaten. Viikonlopun riemu tuntui kehossani taas huonovointisuutena, ja tämän seurauksena saatoinkin ehkä vähän tuhista ja kuorsata ja, ehkä jopa haista itsekin. Vieruskaveri oli ehkä noin 40-vuotias ranskalainen mies, joka tuijotti hätäpäissään ikkunapaikaltaan käytävän ylitse Pupua, sanattomasti pyytäen apua. Pupu huomasi ja vastasi katseeseen, mutta oman huonovointisuutensa takia päätti jättää miehen oman onnensa nojaan ja nukahtaa itsekin.

Päätä särkevän unen rajamailla mietin villapaitaa. Olin ostanut sen kuukautta aikaisemmin Kalifornian reissultani rantakaupasta sellaisena ihanan viileänä pilvisenä päivänä. Olin laittanut sen jo heti kaupassa päälleni, ostanut viereisestä puodista kahvin ja mennyt istumaan San Diegon hiljaiselle hiekkarannalle. Nyt tämä vielä liian nuori villapaita matkusti jossain minulta teillä tuntemattomilla. Jonkun niistä sekalaisen viikonlopun illoista kanssamme viettäneen kaveriporukan lyhyin mies oli luvannut postittaa sen minulle Bordeauxiin, mutta en saattanut uskoa tähän mahdollisuuteen. Olihan suosikkipaitani juuri hänellekin sopivaa kokoa. Tai, toisaalta, ehkä se olisi vähän liian suuri. Hyväksyin, että ilman olisi siis ehkä pärjättävä, ja hukuin vihdoin uneen.

Paikallisella huoltoasemalla heräsin, nostin pääni miehen sylistä ja vastasin hänen vaivaantuneeseen katseeseensa. Mitään ei ollut tehtävissä, joten sopersin pahoittelua ja katosin huoltoasemalle. Vessassa katsoin itseäni peilistä ja pelästyin, menin ostamaan kuivan kinkkuleivän ja etsin käsiini loput kolmikosta. ”Se kauhun katse, kun valuit syliin. Se on pinttynyt verkkokalvoilleni”, Pupu kertoi. Nauroimme jaetulle pahoinvoinnillemme huolettomasti – vaikka tässä hetkessä ei ollutkaan mitään huoletonta tai nauruun oikeuttavaa – ja palasimme bussiin ranskalaisen miehen viereen, joka meidät nähdessään pyöräytti silmiään ahdistuneena. Oli varmaankin toivonut minun eksyvän huoltoasemalle lopullisesti.