En ollut ikinä ennen ottanut junaa Pariisista. Tämä kaupunki oli aina ollut se kohde, ykköspäämäärä, ei välipysäkki. Tuntui jännittävältä voida jatkaa matkaa. Tuolloin opin ensimmäistä kertaa jotain, mitä en tuossa hetkessä ajatellutkaan saavani kokea vielä lukuisia, kehuskellen, kymmeniä kertoja. Sen lisäksi, että Montparnassen asemalta lähtee junia eri suuntiin sekunnin välein, ja siellä hyörivä ihmismassa on sen mukainen, sieltä lähtevien pitkänmatkan junien vaunujen lukumäärä on päätä huimaava ja se oma vaunu on aina arviolta numero 48 ja sitä junanvartta täytyy kulkea puolitoista kilometriä ennen kuin sen oman vaunun mahdollisesti löytää. Eivätkä ne numerot edes välttämättä ole oikeassa järjestyksessä. Eli kun olet ohittanut 47 vaunua ja hikikarpaloiden viiksiltä suuhun valuessa ajattelet, että pian tämä loppuu, pian pääsen lepäämään, ilmestyy jostain vaunu numero 72. Sitten ilmestyykin epäilyksen siemen, että mitä jos uupumuksen kohinoissa olenkin huomaamattani sivuuttanut oman vaununi ajatellen näiden etenevän loogisessa järjestyksessä. Paniikki yltyy, karpalot hyppivät nyt myös selässä, konduktööri puhaltaa pilliin. Ja juuri silloin saavumme vaunulle numero 48.

Opetus jatkui, kun ymmärsimme ettei junassa olekaan ravintolavaunua. Kyllä oikeassa junassa kuuluu saada kalja sekä lihapullat, tokaisin samalla kun vaelsimme pitkin täyttä vaunua. Samassa junassa matkustavien suomalaisten ystäviemme kanssa ymmärsimme yksimielisesti, että ajatus uuteen kotikaupunkiin pienen päiväkännin vauhdittamana olisi mentävä nyt täysin uusiksi.

Harjoittelin matkalla pelikorttien sekoittamista. Tavoitteenani oli oppia sekoittamaan niitä katsomatta samalla alaspäin, saavuttaen sellainen ärsyttävän omahyväinen korttipelaajan luonne. Sitä jo olemassa olevaa omahyväisyyttä kuitenkin koeteltiin, kun jouduin useamman kerran koputtelemaan edellä istuvan ventovieraan selkänojaan kerätäkseni hänen jalkoihinsa levinneitä korttejani. Neljännellä kerralla hän kääntyi ojentamaan keräämänsä pakan ja loi sellaisen kahdeksalta minuutilta tuntuvan katsekontaktin, jonka aikana päätin korttipelien olevan itseasiassa täysin lapsellinen, ei tällaiselle ranskattarelle lainkaan sopiva harrastus. Päätin katsoa elokuvaa. Junassa ei toiminut netti. Häiritsin siis Ystävää.

Pian kuulutus huusi Rennesin pysäkkiä. Tämän päättelimme toki ilmoitustaululta, sillä ääntämiseen ei oltu vielä näin alkureissusta Duolingon parissa edetty. Tällöin olin vielä niin kovin itsevarma siitä, että palaisin kotiin kesän saapuessa lähes kaksikielisenä.