huomasin soittavani taskareita, enkä vain poikkeuksellisesti. jotain kovin sympaattista siinä tahattomasti vanhempien jalanjäljessä kulkemisen aiheuttamassa hämmennyksessä ja sen mahdollistamassa odottamattomassa kuulumistenvaihdossa. 

mies kaatui pyörällä linnunlaulun sillan jälkeen matkalla eläintarhantielle, siinä on se pirullinen mutka. juostiin ja kysyttiin että kävikö kuinkaan, ei käynyt, jäi henkiin. ilmassa haisi märkä asfaltti ja lehtikasat syksyllä 2009, ilmassa haisi rehellinen pyörällä kaatuilu. muistahan kypärä.

hepuli ryhmäliikuntatunnilla. tunsin oloni taas 15-vuotiaaksi, nauru ei lakkaa ja auktoriteetti tuijottaa. 

päivää rallatteleva mukava juoppo kaatui bussissa, tarjosin kättä, kieltäytyi lempeästi – “lattialla usein mukavampaa”. fair enough.

katsottiin mökillä dokkari naisenkaari, jäin miettimään sitä meihin syvälle juurtunutta kosketuksen tarvetta, sitä mikä meillä on kaikilla – ihan vaikka paijausta, kädestä pitämistä. viikkoa myöhemmin tuoreet tomerat täysi-ikäiset pojanpallerot huusivat autosta ellalle ja mulle vitun lesbot! kun nojattiin sporapysäkillä toisiimme. jossain hyvässä maailmassa se kosketus ei olisi heikkous, ei pelkkää tyttömäistä söpöilyä, se olisi tasavertaisesti ymmärretty tarve.