Tuuli tuntui viileältä, kun kävelimme kohti rantakatua. Olimme viettäneet edellisen illan lempibaarissamme, La Damessa – viimeisen viikonloppumme kunniaksi olimme todenneet, että paikoilleen ei sopisi nyt jäädä. Kun siis keikuimme kohti määränpäätämme, etenimme pienen aivosumun ja epäselvyyden rytmittämänä. Se sopi meille ihan hyvin. Roadhousen olutshottien tavoin.

Olimme tämän kaiken tohinan keskellä ostaneet meille liian kalliit liput viinimaistajaisiin. Luksusmarkkinoinnin professorimme oli varsinainen runkkari, mutta osasi antaa mielenkiintoisia vinkkejä erilaisiin tapahtumiin. Eikä se hintakaan tullut tietenkään yllätyksenä, olihan kyse kuitenkin luksuksesta.

Saavuimme aukiolle, jota ympäröi tuhatvuotiset rakennukset ja hillitön määrä ihmisiä. Uskalsimme sumuissamme toivoa, että kaikki nämä muurahaiset olisivat matkalle johonkin muualle kuin me – mutta turhaan. Olimme ostaneet vähän paremmat liput, joiden piti taata nopea sisäänpääsy. Tätä olivat luulleet nämä muutkin. Ymmärsimme nopeasti kiihdyttää edessä siintävään jonoon. Kirosimme hetken ja jäimme odottelemaan – eihän meihin iskostettu jonottamisen taito nyt neljässä kuukaudessa olisi mihinkään ehtinyt huveta.

Kun viettää ystävien kanssa aikaa 24 tuntia vuorokaudessa, ehtii juttelemaan kaikenlaista. Ja tämä ilmaisu ei sisällä liioittelua; arvioin viettäneeni edellisen kaksituntisen itsekseni viimeksi silloin, kun pakkasin elokuussa matkalaukkuani tälle matkalle. Eli joskus tällaisissa tilanteissa voisi luulla, etenkin jonossa, joka ei tunnu etenevän vähääkään, että puhuttava loppuisi kesken. Se ei kuitenkaan ollut tilanne nyt, olihan edellisenä iltanakin ehtinyt tapahtua sitä sun tätä ja vaikka ja mitä – läpikäytävää riitti. Mutta malttamattomia olimme silti. Itseaiheutetun huonovointisuuden pystyi haistaa lähestyvän, ja asialle oli tehtävä jotain. Olimme jonoon kiirehtiessämme ja siinä samalla hengästyessämme ohittaneet pienen kahvikojun, josta päätimme nyt hakea meille piristävää. Tarjolla oli espresso tai sama tuplana.

Hassuhattuinen mies ojensi meille tilauksemme, ja ne käteen saatuamme kysyi, tahdommeko sokeria. Katsahdimme tyttöjen kanssa toisiimme ja takaisin mieheen ja vastasimme myöntävästi. Oletimme kysymyksen tarkoittavan tuplaespressoihimme viskattavaa sokeripalaa, mutta eipä tietenkään. Hattupää nousi kahvivaununsa takaa ja ojensi meille karkkipussin. Kaikille yksi, hän sanoi terävästi. Tämä kävi järkeen ja palasimme paikallemme jonoon – kaikilla toisessa kädessä sokeriton kahvi ja toisessa omituinen vaahtokarkki.

Yleensä olemme kovin ekologinen kolmikko. Vihreys edellä, tuppaamme usein nyrkit pystyssä huudahtamaan. Kaikki voivat kuitenkin ymmärtää, että tietynlaisissa olotiloissa omista arvoista joutuu joustamaan. Tai ei välttämättä joudu, mutta joustaapahan kuitenkin. Espressot nautittuamme joku meistä, nimeä nyt tässä mainitsematta, pohti, mitä tehdä tyhjälle pahvikupille. Viedäkö 20 metrin päässä olevaan roskakoriin, vaiko jättää tämän tuhatvuotisen rakennuksen reunalle, jonka vieressä nojaillen jonotimme. Jätti siihen. Jono eteni heti sen jälkeen muutaman metrin, jonka seurauksena kaksi meistä etenivät roskakorille jättäen tämän ilmastonmuutoshulttion yksin. Sillä välin takana oleva ranskalaisporukka oli tehnyt päätöksen alkaa kurittaman meitä tämän häväistyksen nähtyään. Kaksikko palasi jonoon ja saimme olan takaa kuulla turistien hävyttömyydestä ja meidän laiskuudestamme. Eivätkä he tohtineet millään antaa anteeksi. Muistan tämän ehkä erityisen hyvin siksi, että minun kuppinihan se oli, joka tämän äänekkään metelin jo valmiiksi turhautuneessa jonossa aiheutti. Onneksi jonotusta oli jäljellä enää noin vartti, sillä häpeänsietokykyni oli tuossa hetkessä harvinaisen huono, puhumattakaan kykeneväisyydestäni vastaanottaa kritiikkiä ihan niin yleisesti. Kipuilen yhä espressotraumani kanssa. Vaahtokarkitkin tuntuvat vaikeilta.

Sisään päästyämme ja muutamat hauskat huulet ovimiesten kanssa heitettyämme näimme edessämme suuren hallin. Se ei ollut ollenkaan sitä, mitä olimme kuvitelleet. Eikä myöskään se, että näimme ihmisten siemailevan viinejä ja juttelevan niitä tarjoaville työntekijöille, tuntunut meistä siihen hetkeen sopivalta. Olimmehan kuitenkin tulleet tänne lähinnä maistelemaan ja juttelemaan toisillemme, minkä jo aiemmin kerroin olevan meille hyvin mieluisaa.

Tästä seurasi kolme tuntia näyttelemistä. Jokaisen pienenpienen lasillisen kohdalla jouduimme keskustelemaan viineistä niistä mitään ymmärtämättä, esittämään kysymyksiä ja myös kauheimmillaan vastaamaan niihin. Tästä seurasi luonnollisesti se, että niitä viinejä tarvitsi jokaisen ahdistavan kohtaamisen myötä maistella vähän lisää. Ja vähän lisää. Ja näin päättyi tämäkin ilta Roadhousen kautta La Dameen. Luksusrunkkarin syytä kaikki.