Kaikki traaginenkin tuntui tuolla mansikoilta ja kermavaahdolta. En tarkoita, ettenkö olisi kokenut negatiivisia tunteita ihan tavallisissa määrin, vaan jollakin tapaa ne näyttäytyivät taas niin uudessa muodossa. Hopeareunus löytyi aina; minä olin tuolla. Minä olin tuolla uudessa todellisuudessa, missä värit olivat kirkkaampia ja tunteet polttavia, minä olin siellä missä suomen kieli oli salaista ja uuden oppiminen arkista. Minä olin yksin mutta yhdessä, ja joukossa saimme elää sitä lomalta tuntuvaa arkea. Velvollisuudet, joita oli yhtä paljon kuin kotonakin, olivat kevyempiä siellä, missä minä olin kaukana.

Pienessä kodissamme oli ne kaksi makuuhuonetta, joissa vuoroteltiin. Vietimme vuorollaan kuukauden alakerran homemakkarissa toisen kanssa sängyn jakaen, jonka jälkeen kaksi viikkoa yläkerran pienessä komerohuoneessa huonolla sängyllä tuntui luksukselta. Ja juurikin kahden viikon kohdalla olimme aina saaneet tarpeeksemme yksin nukkumisesta, ja tuntui mukavalta palata hämärään alakertaan sinne, missä lakanat olivat kosteita, vaikka niitä ei olisi pesty. Muutamana yönä yläkerran komero oli tyhjillään, kun nukuimme kaikki kolme suuressa makuuhuoneessa. Yleensä se meni niin, että Pupu päätti tunkeutua sinne meidän vuorollamme – ei tahtonut lopettaa juttelua – ja hunaja siirtyi keskellä yötä suutuspäissään sohvalle, kun olimme meritähtiasennoissamme vieneet häneltä kaiken viimeisimmänkin tilan. Ja joskus aamuisin – etenkin tuollaisen yön jälkeen – Hunaja oli äkäinen. Ja silloin me Pupun kanssa virnuilimme hänelle, pahentaen tilannetta entisestään.

Asuntomme alapuolella, katutasossa, oli pieni italialainen, joka avautui siihen juuri kun muutimme. Pupu voitti avajaispäivänä kupongin, jolla hän sai ilmaisen leivän. Alehaukka on alehaukka, maantieteellisestä sijainnistaan viis. Ne leivät olivat herkullisia – ja tiramisu sitäkin parempaa. Haimme usein herkut mukaamme, ja kävelimme joen varteen viheriölle. Siellä kukkapuskien välissä makasimme piilossa kaikelta paitsi kärpäsiltä.