Istun penkin oikeassa reunassa, se on keskeltä laho. Nyt et hajoa, kuiskaan kauniisti. Istun hellästi, leijun vähän. Tämä kestää kyllä. Tulin juuri haudalta ja kyyneleiden urat poskillani ovat yhä tuoreita. Hautausmaalla ajatus surusta on niin läsnä – siinä ajautuu tahtomattaan pimeälle puolelle. Sille synkälle, kirvelevän kauniille alueelle – sille josta löytyy kivusta huolimatta, tai juuri siksi, elämänhalua kohti pakottavaa merkitystä. Mietin menneitä isäsuhteita, jotka muovaavat tämän päivän äitejä, mietin veljiään ikävöiviä veljiä, mietin hautoja jotka kasvavat sammalta. Istun aina alas ja kosketan kiveä – tunne lämpöni, minä olen täällä. Kosketan tyttärien puolesta, veljien puolesta, kosketan sinun puolestasi. Kosketan koska tuntuu että täytyy koskettaa. Täytyy tehdä jotain, olkoon tämä panokseni auki revittyjen vieraiden tunteiden graniittiniitylle. Kiviaidan ja niin yllättäen syksyiseksi muuttuneen meriveden välinen puistotie kuhisee liikettä ja laskeva aurinko heijastuu kuusien taakse verhoutuvana valona, kun päätän lähteä kotiin.