siinä on jotain niin liikuttavaa – yksilön itsenäisyyden mukana kasvaneessa materialistisuudessa, niissä omissa tavaroissa. ne pakataan laukkuun – on joku tietty laukkukin – ne asetetaan sinne ja toivotaan pysyvän ehjinä. minun laukkuni ovat usein ruskeita, tai niissä on oltava jotain ruskeaa, osa haisee omituiselta. tunnistan omani siis silmät kiinni. päivän päätteeksi laukku puretaan, niille tarkasti pakatuille tavaroille on omassa kodissa jokin tietty paikka. persikanoranssi hiuspantani – josta muuten irtosi lappu – odotin viikon ennen kuin maltoin heittää pois, olihan se kuitenkin kriittinen osa entistä kokonaisuutta – se roikkuu aina television oikeassa yläreunassa. vierailijat sanovat että tuo häiritsee katsomista, ei minusta. täällä se ei häiritse, ei liioin tuo panta tai sen vieressä roikkuvat kuulokkeetkaan. 

oma koti, minkälainen, mitä siellä mahtaa sinulla olla. itse kerättyjä vai muualta saatuja, mukana kulkeneita tavaroita. tyynyliinoja ja kynttilänjalkoja, kaikilla takana oma matkansa. taulut ja julisteet kantavat itsessään tarinoita, ne ovat näyttäytyneet jos missä tiloissa – muuttaneet ajatuksenkulkua eri ihmisissä. niissä asuu liike. kuppeja ja purnukoita, niitä mitkä kulkevat muutosta toiseen, ne jotka eivät syystä tai toisesta koskaan eksy kierrätyssäkkiin. sain syntymäpäivälahjaksi 17-vuotiaana vaaleanpunaisen lasipurkin – en ole enää ystäväsi. siellä makaa kuusi sytkäriä, en osaa luopua. kokonaisuus keikkuu kirjapinoni päällä, siihen nojaa saamani kortit, jotka salaavat sisälleen käsin kirjoitettuja sanoja, en osaa luopua.

jos nyt uhkaisit autiosaarella, sanoisit että pakkaa mukaasi tärkeimmät, pakkaa vaikka tuohon omaleimaisesti haisevaan laukkuun. pohtisin hetken. alkuun pukisin päälleni lempipaitani, sen jonka valitsen aina kun olen itseni kanssa epämääräisesti hukassa tai juurikin varsinaisen mainiosti reitillä – se olen minä, se on kompassi, se on superviitta. avaisin laukkuni, sinne asettaisin kahvikuppini, sen joka on juuri oikealla tavalla syvä ja pyöreä. sen ensimmäisen kahvikupin, jonka silloin joskus ostin itselleni – kun pitelen sitä kämmenissäni, puristan tiukasti, voin nähdä itseni kääntymässä aikuiseksi. sujauttaisin laukkuun päiväkirjan – tekisin sen silloin, kun et katso – kannessa on maalitahroja, lie mistä tulleita. vedän sormeani valkoisia jälkiä pitkin, ne ovat karheita. pariksi tietysti kynä, tälle kyseiselle viholle omistettu, kynä, joka on aina hukassa, älä ajatus katoa, saan sinut kohta kesytettyä. huulirasva, myös kiilto. molemmat pieniä esineitä, joita voin pyöritellä käsissäni – sen myötä taltuttaa sumua mielessäni. mitättömästä koostaan, hinnastaan ja näennäisestä merkityksettömyydestään huolimatta ensiluokkaisia tavaroita, ne hoivaavat ja tekevät kauniin. sekaan myös aurinkolasit, kaiken nähneet – niiden linsseissä on säröjä ja tahroja, jotka eivät taidakaan olla tahroja, ne eivät lähde pesemällä. pakkaisin hatun, vaikka käytänkin kovin harvoin – hattu vain on niin verrattoman hyvä tavara. vaaleanruskeat kynsikkääni, ehdottomasti, ne minä pakkaisin – en kestäisi, jos unohtaisin. 

itsenäisyyden halu, kiintymyksen tarve. irtautumista, vapautta. juurtumista, jatkuvuutta. siellä seassa minä ja laukku.