siinä on jotain niin liikuttavaa – yksilön itsenäisyyden mukana kasvaneessa materialistisuudessa, niissä omissa tavaroissa. ne pakataan laukkuun – on joku tietty laukkukin – ne asetetaan sinne ja toivotaan pysyvän ehjinä. minun laukkuni ovat usein ruskeita, tai niissä on oltava jotain ruskeaa, osa haisee omituiselta. tunnistan omani siis silmät kiinni. päivän päätteeksi laukku puretaan, niille tarkasti pakatuille tavaroille on omassa kodissa jokin tietty paikka. persikanoranssi hiuspantani – josta muuten irtosi lappu – odotin viikon ennen kuin maltoin heittää pois, olihan se kuitenkin kriittinen osa entistä kokonaisuutta – se roikkuu aina television oikeassa yläreunassa. vierailijat sanovat että tuo häiritsee katsomista, ei minusta. täällä se ei häiritse, ei liioin tuo panta tai sen vieressä roikkuvat kuulokkeetkaan. 

oma koti, minkälainen, mitä siellä mahtaa sinulla olla. itse kerättyjä vai muualta saatuja, mukana kulkeneita tavaroita. tyynyliinoja ja kynttilänjalkoja, kaikilla takana oma matkansa. taulut ja julisteet kantavat itsessään tarinoita, ne ovat näyttäytyneet jos missä tiloissa – muuttaneet ajatuksenkulkua eri ihmisissä. niissä asuu liike. kuppeja ja purnukoita, niitä mitkä kulkevat muutosta toiseen, ne jotka eivät syystä tai toisesta koskaan eksy kierrätyssäkkiin. sain syntymäpäivälahjaksi 17-vuotiaana vaaleanpunaisen lasipurkin – en ole enää ystäväsi. siellä makaa kuusi sytkäriä, en osaa luopua. kokonaisuus keikkuu kirjapinoni päällä, siihen nojaa saamani kortit, jotka salaavat sisälleen käsin kirjoitettuja sanoja, en osaa luopua.

jos nyt uhkaisit autiosaarella, sanoisit että pakkaa mukaasi tärkeimmät, pakkaa vaikka tuohon omaleimaisesti haisevaan laukkuun. pohtisin hetken. alkuun pukisin päälleni lempipaitani, sen jonka valitsen aina kun olen itseni kanssa epämääräisesti hukassa tai juurikin varsinaisen mainiosti reitillä – se olen minä, se on kompassi, se on superviitta. avaisin laukkuni, sinne asettaisin kahvikuppini, sen joka on juuri oikealla tavalla syvä ja pyöreä. sen ensimmäisen kahvikupin, jonka silloin joskus ostin itselleni – kun pitelen sitä kämmenissäni, puristan tiukasti, voin nähdä itseni kääntymässä aikuiseksi. sujauttaisin laukkuun päiväkirjan – tekisin sen silloin, kun et katso – kannessa on maalitahroja, lie mistä tulleita. vedän sormeani valkoisia jälkiä pitkin, ne ovat karheita. pariksi tietysti kynä, tälle kyseiselle viholle omistettu, kynä, joka on aina hukassa, älä ajatus katoa, saan sinut kohta kesytettyä. huulirasva, myös kiilto. molemmat pieniä esineitä, joita voin pyöritellä käsissäni – sen myötä taltuttaa sumua mielessäni. mitättömästä koostaan, hinnastaan ja näennäisestä merkityksettömyydestään huolimatta ensiluokkaisia tavaroita, ne hoivaavat ja tekevät kauniin. sekaan myös aurinkolasit, kaiken nähneet – niiden linsseissä on säröjä ja tahroja, jotka eivät taidakaan olla tahroja, ne eivät lähde pesemällä. pakkaisin hatun, vaikka käytänkin kovin harvoin – hattu vain on niin verrattoman hyvä tavara. vaaleanruskeat kynsikkääni, ehdottomasti, ne minä pakkaisin – en kestäisi, jos unohtaisin. 

itsenäisyyden halu, kiintymyksen tarve. irtautumista, vapautta. juurtumista, jatkuvuutta. siellä seassa minä ja laukku.

Istun penkin oikeassa reunassa, se on keskeltä laho. Nyt et hajoa, kuiskaan kauniisti. Istun hellästi, leijun vähän. Tämä kestää kyllä. Tulin juuri haudalta ja kyyneleiden urat poskillani ovat yhä tuoreita. Hautausmaalla ajatus surusta on niin läsnä – siinä ajautuu tahtomattaan pimeälle puolelle. Sille synkälle, kirvelevän kauniille alueelle – sille josta löytyy kivusta huolimatta, tai juuri siksi, elämänhalua kohti pakottavaa merkitystä. Mietin menneitä isäsuhteita, jotka muovaavat tämän päivän äitejä, mietin veljiään ikävöiviä veljiä, mietin hautoja jotka kasvavat sammalta. Istun aina alas ja kosketan kiveä – tunne lämpöni, minä olen täällä. Kosketan tyttärien puolesta, veljien puolesta, kosketan sinun puolestasi. Kosketan koska tuntuu että täytyy koskettaa. Täytyy tehdä jotain, olkoon tämä panokseni auki revittyjen vieraiden tunteiden graniittiniitylle. Kiviaidan ja niin yllättäen syksyiseksi muuttuneen meriveden välinen puistotie kuhisee liikettä ja laskeva aurinko heijastuu kuusien taakse verhoutuvana valona, kun päätän lähteä kotiin.

En ole koskaan ollut hyvä nukahtaja. Nukkuja kyllä, jopa erinomainen – en herää vaikka hyppisit tasajalkaa selälläni. Mutta nukahtaminen, se on oma juttunsa, tyystin eri lajinsa. 

Veli kertoi lapsena opetelleensa nukkumaan kuin Bruce Wayne. Katse kohti kattoa, peitto kainalossa ja kädet sen päällä – valmiina hyppäämään pedistä, valmiina pelastamaan maailma, jos tilanne sen vaatii.

Otan asennon ja tuijotan tähtiä katossani. Niitä tähtiä joita kaikilla oli pienenä, ne loistivat. Nämä eivät enää loista, mutta roikkuvat siellä silti. Tuijotan siis sammuneita tähtiä – olen Batman. En tahdo nukkua pimeässä – olen Robin, joten näen ne hiipuneesta loisteesta huolimatta. 

Runeberginkadulta ei enää kuulu kolinaa, ratikat ovat jo nukkumassa. Ajoittain joku huutaa jotain – mikä päivä nyt on, ovatkohan ihmiset humalassa. Analysoin älinää, kuuntelen ja pidätän hengitystä – kyseessä taitaa olla sellainen päihtynyt tila, joka ei katso viikonpäiviä. 

Olen kuvitellut aidan yli hyppivät lampaat ja miettinyt läpi jokaisen asian, mitä olen koskaan tässä elämässä tehnyt väärin. Olen laskenut sataan ja ikävöinyt yksityiskohtaisesti läpi jokaisen kokemani tunteen. Sitten muistan kaikki tuhannet naurut, myös tämänpäiväiset – ja olen hetken täysin tyytyväinen. Kunnes ikävöin niitäkin.

Nyt mieleeni juolahtaa Patrick Jane. My man of the month kertoi ruudulla eilen tavasta tyhjentää mieli. Ota kaikki sinua pidättelevät ajatukset käteen, laita ne silmiesi taakse – ei tarvitse kiiruhtaa, tunnista ne ja aseta paikoilleen. Ota pensseli, iso sellainen, ja värjää ajatukset mustiksi. Suti liikkuu puolelta toiselle, ylös ja alas – anna maalin peittää mietteet yksitellen. Joudun maalaamaan helvetin kauan, mutta lopulta nukahdan.

Uneksin kesäpäivästä. Sinulla on hieno halpa avoauto ja minulla uudet tennarit. Autosi on keltainen ja kun katselen sinua pelkääjän paikalta, en tunnista kasvojasi – tiedän, jotenkin tunnen niiden olevan kuitenkin tutut ja sinun tässä hetkessä minulle turvallinen. Emme vaihda sanoja, mutta hulmuavat tukkamme täyttävät hiljaisuuden, kun ajamme Itäväylää. 

Mieleni ei tahdo luopua tietoisuuden painosta, se vaatii neuvotteluissa yöltä vastapalvelusta. Kaupanhieronta johti lyhyeen hetkeemme – heräsin aamulla vatsaltani. 

Tuuli tuntui viileältä, kun kävelimme kohti rantakatua. Olimme viettäneet edellisen illan lempibaarissamme, La Damessa – viimeisen viikonloppumme kunniaksi olimme todenneet, että paikoilleen ei sopisi nyt jäädä. Kun siis keikuimme kohti määränpäätämme, etenimme pienen aivosumun ja epäselvyyden rytmittämänä. Se sopi meille ihan hyvin. Roadhousen olutshottien tavoin.

Olimme tämän kaiken tohinan keskellä ostaneet meille liian kalliit liput viinimaistajaisiin. Luksusmarkkinoinnin professorimme oli varsinainen runkkari, mutta osasi antaa mielenkiintoisia vinkkejä erilaisiin tapahtumiin. Eikä se hintakaan tullut tietenkään yllätyksenä, olihan kyse kuitenkin luksuksesta.

Saavuimme aukiolle, jota ympäröi tuhatvuotiset rakennukset ja hillitön määrä ihmisiä. Uskalsimme sumuissamme toivoa, että kaikki nämä muurahaiset olisivat matkalle johonkin muualle kuin me – mutta turhaan. Olimme ostaneet vähän paremmat liput, joiden piti taata nopea sisäänpääsy. Tätä olivat luulleet nämä muutkin. Ymmärsimme nopeasti kiihdyttää edessä siintävään jonoon. Kirosimme hetken ja jäimme odottelemaan – eihän meihin iskostettu jonottamisen taito nyt neljässä kuukaudessa olisi mihinkään ehtinyt huveta.

Kun viettää ystävien kanssa aikaa 24 tuntia vuorokaudessa, ehtii juttelemaan kaikenlaista. Ja tämä ilmaisu ei sisällä liioittelua; arvioin viettäneeni edellisen kaksituntisen itsekseni viimeksi silloin, kun pakkasin elokuussa matkalaukkuani tälle matkalle. Eli joskus tällaisissa tilanteissa voisi luulla, etenkin jonossa, joka ei tunnu etenevän vähääkään, että puhuttava loppuisi kesken. Se ei kuitenkaan ollut tilanne nyt, olihan edellisenä iltanakin ehtinyt tapahtua sitä sun tätä ja vaikka ja mitä – läpikäytävää riitti. Mutta malttamattomia olimme silti. Itseaiheutetun huonovointisuuden pystyi haistaa lähestyvän, ja asialle oli tehtävä jotain. Olimme jonoon kiirehtiessämme ja siinä samalla hengästyessämme ohittaneet pienen kahvikojun, josta päätimme nyt hakea meille piristävää. Tarjolla oli espresso tai sama tuplana.

Hassuhattuinen mies ojensi meille tilauksemme, ja ne käteen saatuamme kysyi, tahdommeko sokeria. Katsahdimme tyttöjen kanssa toisiimme ja takaisin mieheen ja vastasimme myöntävästi. Oletimme kysymyksen tarkoittavan tuplaespressoihimme viskattavaa sokeripalaa, mutta eipä tietenkään. Hattupää nousi kahvivaununsa takaa ja ojensi meille karkkipussin. Kaikille yksi, hän sanoi terävästi. Tämä kävi järkeen ja palasimme paikallemme jonoon – kaikilla toisessa kädessä sokeriton kahvi ja toisessa omituinen vaahtokarkki.

Yleensä olemme kovin ekologinen kolmikko. Vihreys edellä, tuppaamme usein nyrkit pystyssä huudahtamaan. Kaikki voivat kuitenkin ymmärtää, että tietynlaisissa olotiloissa omista arvoista joutuu joustamaan. Tai ei välttämättä joudu, mutta joustaapahan kuitenkin. Espressot nautittuamme joku meistä, nimeä nyt tässä mainitsematta, pohti, mitä tehdä tyhjälle pahvikupille. Viedäkö 20 metrin päässä olevaan roskakoriin, vaiko jättää tämän tuhatvuotisen rakennuksen reunalle, jonka vieressä nojaillen jonotimme. Jätti siihen. Jono eteni heti sen jälkeen muutaman metrin, jonka seurauksena kaksi meistä etenivät roskakorille jättäen tämän ilmastonmuutoshulttion yksin. Sillä välin takana oleva ranskalaisporukka oli tehnyt päätöksen alkaa kurittaman meitä tämän häväistyksen nähtyään. Kaksikko palasi jonoon ja saimme olan takaa kuulla turistien hävyttömyydestä ja meidän laiskuudestamme. Eivätkä he tohtineet millään antaa anteeksi. Muistan tämän ehkä erityisen hyvin siksi, että minun kuppinihan se oli, joka tämän äänekkään metelin jo valmiiksi turhautuneessa jonossa aiheutti. Onneksi jonotusta oli jäljellä enää noin vartti, sillä häpeänsietokykyni oli tuossa hetkessä harvinaisen huono, puhumattakaan kykeneväisyydestäni vastaanottaa kritiikkiä ihan niin yleisesti. Kipuilen yhä espressotraumani kanssa. Vaahtokarkitkin tuntuvat vaikeilta.

Sisään päästyämme ja muutamat hauskat huulet ovimiesten kanssa heitettyämme näimme edessämme suuren hallin. Se ei ollut ollenkaan sitä, mitä olimme kuvitelleet. Eikä myöskään se, että näimme ihmisten siemailevan viinejä ja juttelevan niitä tarjoaville työntekijöille, tuntunut meistä siihen hetkeen sopivalta. Olimmehan kuitenkin tulleet tänne lähinnä maistelemaan ja juttelemaan toisillemme, minkä jo aiemmin kerroin olevan meille hyvin mieluisaa.

Tästä seurasi kolme tuntia näyttelemistä. Jokaisen pienenpienen lasillisen kohdalla jouduimme keskustelemaan viineistä niistä mitään ymmärtämättä, esittämään kysymyksiä ja myös kauheimmillaan vastaamaan niihin. Tästä seurasi luonnollisesti se, että niitä viinejä tarvitsi jokaisen ahdistavan kohtaamisen myötä maistella vähän lisää. Ja vähän lisää. Ja näin päättyi tämäkin ilta Roadhousen kautta La Dameen. Luksusrunkkarin syytä kaikki.

Kaikki traaginenkin tuntui tuolla mansikoilta ja kermavaahdolta. En tarkoita, ettenkö olisi kokenut negatiivisia tunteita ihan tavallisissa määrin, vaan jollakin tapaa ne näyttäytyivät taas niin uudessa muodossa. Hopeareunus löytyi aina; minä olin tuolla. Minä olin tuolla uudessa todellisuudessa, missä värit olivat kirkkaampia ja tunteet polttavia, minä olin siellä missä suomen kieli oli salaista ja uuden oppiminen arkista. Minä olin yksin mutta yhdessä, ja joukossa saimme elää sitä lomalta tuntuvaa arkea. Velvollisuudet, joita oli yhtä paljon kuin kotonakin, olivat kevyempiä siellä, missä minä olin kaukana.

Pienessä kodissamme oli ne kaksi makuuhuonetta, joissa vuoroteltiin. Vietimme vuorollaan kuukauden alakerran homemakkarissa toisen kanssa sängyn jakaen, jonka jälkeen kaksi viikkoa yläkerran pienessä komerohuoneessa huonolla sängyllä tuntui luksukselta. Ja juurikin kahden viikon kohdalla olimme aina saaneet tarpeeksemme yksin nukkumisesta, ja tuntui mukavalta palata hämärään alakertaan sinne, missä lakanat olivat kosteita, vaikka niitä ei olisi pesty. Muutamana yönä yläkerran komero oli tyhjillään, kun nukuimme kaikki kolme suuressa makuuhuoneessa. Yleensä se meni niin, että Pupu päätti tunkeutua sinne meidän vuorollamme – ei tahtonut lopettaa juttelua – ja hunaja siirtyi keskellä yötä suutuspäissään sohvalle, kun olimme meritähtiasennoissamme vieneet häneltä kaiken viimeisimmänkin tilan. Ja joskus aamuisin – etenkin tuollaisen yön jälkeen – Hunaja oli äkäinen. Ja silloin me Pupun kanssa virnuilimme hänelle, pahentaen tilannetta entisestään.

Asuntomme alapuolella, katutasossa, oli pieni italialainen, joka avautui siihen juuri kun muutimme. Pupu voitti avajaispäivänä kupongin, jolla hän sai ilmaisen leivän. Alehaukka on alehaukka, maantieteellisestä sijainnistaan viis. Ne leivät olivat herkullisia – ja tiramisu sitäkin parempaa. Haimme usein herkut mukaamme, ja kävelimme joen varteen viheriölle. Siellä kukkapuskien välissä makasimme piilossa kaikelta paitsi kärpäsiltä.