Tuntuu, kuin olisin jättänyt pieniä palasia itsestäni näihin kahteen kaupunkiin. Että täällä minä olen, Helsingissä, ja kaikki on ihan mainiosti, ympärilläni rakkaimpani ja minä kotona. Mutta osa minusta seikkailee yhä tuolla. Kaduilla, joiden nimiä toistelen, minä koitan muistaa. Puistoissa, joiden tukkaa silitin pehmeästi paisteessa. Niissä ihmisissä, jotka rinnallani kasvoivat. Tuolla sain oppia ja kokea ja kipuilla, ja herään usein keuhkoni valtaavaan tunteeseen siitä, jäikö jotain ehkä kesken. Tai jospa sainkin vain kokea jotain niin ihanaa, että tämä muistojeni valtavuus ja tuska onkin silkkaa onnekkaan ihmisen elon tuotosta.

Nyt tänä tavallisena yönä päätän herätä unen horroksesta ja kertoa itselleni tarinoita menneestä.

Saavuttuani Helsinkiin sain elää 18 kuukautta ihan tavallisia asioita. Tavallisella tarkoitan kaikkea riemua ja juhlaa, jonka elämä kotikaupungissa rakkaiden ihmisten kanssa tarjoaa. Tarkoitan lumisadetta lapsuudenkodin ikkunassa, pakastepizzaa terassilla ja juoruja ringissä, tarkoitan naurua kadunkulmissa ja suukkoja lakanoissa. Tavallisella tarkoitan epävarmuutta ja hätää, tarkoitan itkua haavasta polvessa ja tyhjentävää surua pitkään harkitusta erosta.

Löysin itseni sinä viimeisenä kesänä usein tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimässä keskeneräisiä tunteita, joista en saanut kiinni, ymmärsin vain niiden minussa synnyttävän kokonaisvaltaisen kaipuun. Sydämeni keveni, kun kuulin, että seuraavaksi suuntaisin vaihto-oppilaaksi Bordeauxiin. Taskussani Pupu ja Hunaja.

Kun suljimme sisäpihan portin perässämme, aukeni vasemmalla puolellamme pikkuinen laatoitettu piha. Sitä reunusti korkeat seinämät, eikä sen vuoksi aurinko pilkahtanut siihen juuri koskaan, mutta se oli meidän oma pihamme, jolla tiesimme voivamme ainakin kuivattaa pyykkejä, jos ei muuta. Muutama porras vielä, mietimme, kun kiskoimme perässämme rappusiin kolisevia matkalaukkujamme. Taloudellisista syistä olimme lennon sijaan ottaneet Pariisista junan tähän lounaisrannikon kaupunkiin, ja matkamme kotoa olikin nyt kestänyt Tokion lennon verran. Oven takaa aukesi olohuone, joka ei muistuttanut siitä nähtyjä kuvia, mutta oli enemmän kuin olisimme siinä hetkessä voineet toivoa. Sohva oli koristeltu siinä makaavia tahroja peittävin viltein, ja vastapäätä komeili tietokoneen näytön kokoinen televisio. Täydellistä, ajattelimme, ja jatkoimme keittiöön. Siellä punaiset puutarhatuolit sekoittuivat kylmänharmaaseen seinään, jota vasten nojasi juuri meidän ruoanlaittotarpeisiimme sopivat tasot. Pienenpieni jääkaappimme maustehyllyn vieressä kosahti kaikkien silmiin samanaikaisesti. Katsahdimme toisiamme, heilautimme synkronoidusti hartioitamme ja suuntasimme alakertaan. Suuri makuuhuone, suuri kylpyhuone, erillinen vessa, ujo homeen haju. Purimme matkalaukkumme ja lähdimme ulos. Kello oli seitsemän ja kaupunki eli täyttä tohinaansa. Elokuun lopun trooppisen helteen ja matkapäivän väsymyksen rytmittämänä vaapuimme lähimpään ravintolaan, söimme ja joimme, palasimme uuteen kotiimme ja nukahdimme vilttikuorrutteiselle sohvalle vierekkäin jo ennen iltayhdeksää.

En ollut ikinä ennen ottanut junaa Pariisista. Tämä kaupunki oli aina ollut se kohde, ykköspäämäärä, ei välipysäkki. Tuntui jännittävältä voida jatkaa matkaa. Tuolloin opin ensimmäistä kertaa jotain, mitä en tuossa hetkessä ajatellutkaan saavani kokea vielä lukuisia, kehuskellen, kymmeniä kertoja. Sen lisäksi, että Montparnassen asemalta lähtee junia eri suuntiin sekunnin välein, ja siellä hyörivä ihmismassa on sen mukainen, sieltä lähtevien pitkänmatkan junien vaunujen lukumäärä on päätä huimaava ja se oma vaunu on aina arviolta numero 48 ja sitä junanvartta täytyy kulkea puolitoista kilometriä ennen kuin sen oman vaunun mahdollisesti löytää. Eivätkä ne numerot edes välttämättä ole oikeassa järjestyksessä. Eli kun olet ohittanut 47 vaunua ja hikikarpaloiden viiksiltä suuhun valuessa ajattelet, että pian tämä loppuu, pian pääsen lepäämään, ilmestyy jostain vaunu numero 72. Sitten ilmestyykin epäilyksen siemen, että mitä jos uupumuksen kohinoissa olenkin huomaamattani sivuuttanut oman vaununi ajatellen näiden etenevän loogisessa järjestyksessä. Paniikki yltyy, karpalot hyppivät nyt myös selässä, konduktööri puhaltaa pilliin. Ja juuri silloin saavumme vaunulle numero 48.

Opetus jatkui, kun ymmärsimme ettei junassa olekaan ravintolavaunua. Kyllä oikeassa junassa kuuluu saada kalja sekä lihapullat, tokaisin samalla kun vaelsimme pitkin täyttä vaunua. Samassa junassa matkustavien suomalaisten ystäviemme kanssa ymmärsimme yksimielisesti, että ajatus uuteen kotikaupunkiin pienen päiväkännin vauhdittamana olisi mentävä nyt täysin uusiksi.

Harjoittelin matkalla pelikorttien sekoittamista. Tavoitteenani oli oppia sekoittamaan niitä katsomatta samalla alaspäin, saavuttaen sellainen ärsyttävän omahyväinen korttipelaajan luonne. Sitä jo olemassa olevaa omahyväisyyttä kuitenkin koeteltiin, kun jouduin useamman kerran koputtelemaan edellä istuvan ventovieraan selkänojaan kerätäkseni hänen jalkoihinsa levinneitä korttejani. Neljännellä kerralla hän kääntyi ojentamaan keräämänsä pakan ja loi sellaisen kahdeksalta minuutilta tuntuvan katsekontaktin, jonka aikana päätin korttipelien olevan itseasiassa täysin lapsellinen, ei tällaiselle ranskattarelle lainkaan sopiva harrastus. Päätin katsoa elokuvaa. Junassa ei toiminut netti. Häiritsin siis Ystävää.

Pian kuulutus huusi Rennesin pysäkkiä. Tämän päättelimme toki ilmoitustaululta, sillä ääntämiseen ei oltu vielä näin alkureissusta Duolingon parissa edetty. Tällöin olin vielä niin kovin itsevarma siitä, että palaisin kotiin kesän saapuessa lähes kaksikielisenä.

Olin tuona pilvisenä torstaina pukeutunut vihreisiin housuihin ja vaaleanpunaiseen takkiin, ja saanut vihdoin lyödä jalkaani valkoiset kenkäni joita Veli oli kehottanut olemaan käyttämästä ennen reissua. Että kyllä tuntuu hyvältä sitten pistää ne vasta määränpäässä jalkaan, yhä hohtavina. Oli suututtanut, mutta olin totellut, ja tyytyväisenä hypähtelin uutukaisissani pitkin märkiä katuja Seinen varrella. Lisäsin matkalta nappaamaani huulikiiltoa ja lempeästi pakotin Ystävää ottamaan minusta kuvia, jotta sain heti päivittää kotipuoleen uutta alkanutta länsieurooppalaista elämäämme.

Kiersimme meille ennestään tuttuja katuja ja niiden loppuessa vaeltelimme niillä toinen toistaan kauniimmilla tuntemattomilla. Kuljimme läpi joidenkin vintage-liikkeiden rekit ja hyllyt, mutta lähinnä koskettelun ja ajankulun iloksi. Emme tarvinneet mitään, emme etsineet mitään. Tahdoimme vain tyytyväisinä tutkia ja kuluttaa ensimmäisen päivämme minuutteja turhanpäiväisesti. Päiväuniaikaan palasimme keltaisten seinien ja avonaisten matkalaukkujen pariin lepäämään. Epätodellisen paha viemärin haju oli mennyt meiltä ohi edellisillan rättiväsymyksen myötä, ja piilouduimme siltä nyt päitämme myöten valtavan peiton alle ja nukahdimme hetkeksi.

Tälle tulevalle keväälle meillä oli paljon kaikennäköisiä odotuksia. Oli todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä, oli toiveita ja luuloja. Montaa sorttia ja eri kategoriaa. Liittyen itsenäisyyteen, seikkailuihin, ystävyyteen, näihin elämän suuriin kysymyksiin. Mahdollisuudet ja niihin liittyvä tiedottomuus toi meille hirveästi iloa niin päämäärätietoisen vuoden jäljiltä. Olimme koko talven tehneet ja suorittaneet, toki kaiken nautinnon ohella, mutta nyt tiesimme olevamme kohtaamassa jotain ihan uutta. Uskalsimme ehkä unelmoida jopa rakkaudesta, mutta vain ääneti ja itseksemme.

Minun on saatava maistaa tartaria, Ystävä mietti. Sekä alkupurtavana etanoita. Minusta myös. Tätä listan ensimmäistä toteutettavaa odotusta lähdettiin suorittamaan päämäärätietoisesti johonkin niistä asuntomme läheistä puistikkoa ympäröivistä ravintoloista. La Terrasse des Archivesin terassikatos oli edeltävän syksyn kreikanmatkalta muistoihin painautuneen merensininen ja sen edessä huitova tarjoilija hauskannäköinen. Näkymä terassilta viereisen talon muraaliin sinetöi päätöksemme ja teimme tilauksen.

Ystävän silmät kiiluivat odottavina vaaleanpunaisen villapaidan yllä, kun haarukka kolahti tartariin ja suuntasi kohti huulia. Alkupalaetanat olivat olleet hitti ja nyt oli aika epäilyttävämmän koitoksen. Kokemus jäi keskinkertaiseksi, mutta ensimmäistä iltaa Pariisissa kohensi sitäkin keskinkertaisempi viinipullo, jota seurasi vastaava samanlainen. Kotimatkalla painostin Ystävää hyppäämään jokaisen vastaantulevan betoniporsaan yli, ja suoritusten menestyksettömyydestä päätimme, että harjoittelua tulisi jatkaa Rennesissä.

Saako päivälennolla juoda skumppaa ja kysyvätkö ne täällä henkkareita? Tai että olisiko mustikkamehun ottaminen isänmaallisuuden kannalta järkevämpää tai että jos on lähdössä maasta puoleksi vuodeksi, kannattaisiko priorisoida makuja, joita ei tule hetkeen taas kielen päällä pyörittelemään? Vai voisiko ajatella, että lento on jo osa matkaa ja kannattaa aloittaa maassa maan tavalla eläminen heti koneeseen astuessa? Katsahdin Ystävää vihreässä sammaritakissa ja huudahdin suomalaisille työntekijöille bonjour ja kaksi lasia proseccoa, s’il vous plait.

Puolessa välissä lentoa saapui hetken hiljaisuus, joka salli meidän velloa omissa ajatuksissamme. Mietin meistä otettua kuvaa juuri ennen kuin ylitimme turvatarkastuksen. Ystävä oli suloisen lyhyt, ja tallennetussa muistossa rutistan häntä kädelläni tiukasti samalla olkapäähän nojaten. Vaatteidemme sävyt sointuvat yhteen ja tummat tukat sekoittuvat toisiinsa. Missä mahtaisin olla, jos en nyt tässä hänen kanssaan, pohdin.

Saavumme Pariisiin kuudelta ja helvetinmoisten kantamustemme takia päätämme hylätä ajatuksen junasta sekä luontevasta paikallisuudesta ja tilata taksin. Taksikuski puhuu huonoa englantia, sellaista, että se riittää juuri ja juuri epämääräisten vitsien laukomiseen. Nämä ovat niitä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä mutta kaikki kirjoittamattoman säännön mukaisesti möläyttävät aina silti jonkun keksityn epämukavan version naurahduksesta. Tilanne muistuttaa sellaista, kun jonkun etäisen sukulaisen rippijuhlissa liian kireään kauluspaitaan pukeutunut liimatukkainen setä murjaisee perverssin puolelle heilahtavan vitsin, mutta koska suomalaiseen tapaan uskotaan tilanteen ohimenevyyteen, letkautus työnnetään naurahdellen pois.

Koitan ilmaista haluavamme kyydin Maraisiin, mutta koska en ollut päässyt junaankaan, tahdon sitten edes lausua jotain paikalliseen tapaan. Tämän takia keskustelumme ajautuu tilanteeseen, missä perverssi kuski saa vinoilla minulle siitä, miten Marseilleen taksin tilaaminen voisi olla aika kallista lystiä. Tässä kohtaa Ystävä saa nauraa aitoa suloista nauruaan, ja stressistä hikisenä minäkin pääsen häpeästäni pian yli. Huh hei häpeää, miten ikävöinkään verenpainetta tasaavaa mustikkamehua.

Tarkoituksenamme on yöpyä Pariisissa kaksi yötä, ennen kuin jatkaisimme matkaamme seuraavan puolen vuoden kotiimme. Olemme varanneet pienen huoneen, jossa on keltaiset seinät ja sininen keittokomero. Mutkitteleva sisäpihan polku on valaistu lämpimillä lyhdyillä ja osassa parvekkeista palaa tammikuiseen tyyliin epileptiset jouluvalot.

Muistan kotiin jääneen mielitiettyni, kun kuljeksimme seuraavana aamuna kohti ensimmäistä aamupalaa ja ohitamme puiston, jossa lueskelimme lehtiä puoli vuotta aikaisemmin tekemällä matkallamme. Himoitsen kitalakea rikkovaa patonkia, johon saan levittää vattuhilloa ja jonka saan huuhtoa alas cappuccinolla. Sen päätteeksi olen päättänyt saavani polttaa tupakan. Istumme alas kolmannen terassin kohdalla, huidomme tarjoilijalle ja nojaamme keltaisissa penkeissämme taaksepäin valmistautuaksemme tarkkailemaan ja analysoimaan ohikulkevia pariisilaisia seuraavan tunnin ajan.