siinä on jotain niin liikuttavaa – yksilön itsenäisyyden mukana kasvaneessa materialistisuudessa, niissä omissa tavaroissa. ne pakataan laukkuun – on joku tietty laukkukin – ne asetetaan sinne ja toivotaan pysyvän ehjinä. minun laukkuni ovat usein ruskeita, tai niissä on oltava jotain ruskeaa, osa haisee omituiselta. tunnistan omani siis silmät kiinni. päivän päätteeksi laukku puretaan, niille tarkasti pakatuille tavaroille on omassa kodissa jokin tietty paikka. persikanoranssi hiuspantani – josta muuten irtosi lappu – odotin viikon ennen kuin maltoin heittää pois, olihan se kuitenkin kriittinen osa entistä kokonaisuutta – se roikkuu aina television oikeassa yläreunassa. vierailijat sanovat että tuo häiritsee katsomista, ei minusta. täällä se ei häiritse, ei liioin tuo panta tai sen vieressä roikkuvat kuulokkeetkaan. 

oma koti, minkälainen, mitä siellä mahtaa sinulla olla. itse kerättyjä vai muualta saatuja, mukana kulkeneita tavaroita. tyynyliinoja ja kynttilänjalkoja, kaikilla takana oma matkansa. taulut ja julisteet kantavat itsessään tarinoita, ne ovat näyttäytyneet jos missä tiloissa – muuttaneet ajatuksenkulkua eri ihmisissä. niissä asuu liike. kuppeja ja purnukoita, niitä mitkä kulkevat muutosta toiseen, ne jotka eivät syystä tai toisesta koskaan eksy kierrätyssäkkiin. sain syntymäpäivälahjaksi 17-vuotiaana vaaleanpunaisen lasipurkin – en ole enää ystäväsi. siellä makaa kuusi sytkäriä, en osaa luopua. kokonaisuus keikkuu kirjapinoni päällä, siihen nojaa saamani kortit, jotka salaavat sisälleen käsin kirjoitettuja sanoja, en osaa luopua.

jos nyt uhkaisit autiosaarella, sanoisit että pakkaa mukaasi tärkeimmät, pakkaa vaikka tuohon omaleimaisesti haisevaan laukkuun. pohtisin hetken. alkuun pukisin päälleni lempipaitani, sen jonka valitsen aina kun olen itseni kanssa epämääräisesti hukassa tai juurikin varsinaisen mainiosti reitillä – se olen minä, se on kompassi, se on superviitta. avaisin laukkuni, sinne asettaisin kahvikuppini, sen joka on juuri oikealla tavalla syvä ja pyöreä. sen ensimmäisen kahvikupin, jonka silloin joskus ostin itselleni – kun pitelen sitä kämmenissäni, puristan tiukasti, voin nähdä itseni kääntymässä aikuiseksi. sujauttaisin laukkuun päiväkirjan – tekisin sen silloin, kun et katso – kannessa on maalitahroja, lie mistä tulleita. vedän sormeani valkoisia jälkiä pitkin, ne ovat karheita. pariksi tietysti kynä, tälle kyseiselle viholle omistettu, kynä, joka on aina hukassa, älä ajatus katoa, saan sinut kohta kesytettyä. huulirasva, myös kiilto. molemmat pieniä esineitä, joita voin pyöritellä käsissäni – sen myötä taltuttaa sumua mielessäni. mitättömästä koostaan, hinnastaan ja näennäisestä merkityksettömyydestään huolimatta ensiluokkaisia tavaroita, ne hoivaavat ja tekevät kauniin. sekaan myös aurinkolasit, kaiken nähneet – niiden linsseissä on säröjä ja tahroja, jotka eivät taidakaan olla tahroja, ne eivät lähde pesemällä. pakkaisin hatun, vaikka käytänkin kovin harvoin – hattu vain on niin verrattoman hyvä tavara. vaaleanruskeat kynsikkääni, ehdottomasti, ne minä pakkaisin – en kestäisi, jos unohtaisin. 

itsenäisyyden halu, kiintymyksen tarve. irtautumista, vapautta. juurtumista, jatkuvuutta. siellä seassa minä ja laukku.

Istun penkin oikeassa reunassa, se on keskeltä laho. Nyt et hajoa, kuiskaan kauniisti. Istun hellästi, leijun vähän. Tämä kestää kyllä. Tulin juuri haudalta ja kyyneleiden urat poskillani ovat yhä tuoreita. Hautausmaalla ajatus surusta on niin läsnä – siinä ajautuu tahtomattaan pimeälle puolelle. Sille synkälle, kirvelevän kauniille alueelle – sille josta löytyy kivusta huolimatta, tai juuri siksi, elämänhalua kohti pakottavaa merkitystä. Mietin menneitä isäsuhteita, jotka muovaavat tämän päivän äitejä, mietin veljiään ikävöiviä veljiä, mietin hautoja jotka kasvavat sammalta. Istun aina alas ja kosketan kiveä – tunne lämpöni, minä olen täällä. Kosketan tyttärien puolesta, veljien puolesta, kosketan sinun puolestasi. Kosketan koska tuntuu että täytyy koskettaa. Täytyy tehdä jotain, olkoon tämä panokseni auki revittyjen vieraiden tunteiden graniittiniitylle. Kiviaidan ja niin yllättäen syksyiseksi muuttuneen meriveden välinen puistotie kuhisee liikettä ja laskeva aurinko heijastuu kuusien taakse verhoutuvana valona, kun päätän lähteä kotiin.

En ole koskaan ollut hyvä nukahtaja. Nukkuja kyllä, jopa erinomainen – en herää vaikka hyppisit tasajalkaa selälläni. Mutta nukahtaminen, se on oma juttunsa, tyystin eri lajinsa. 

Veli kertoi lapsena opetelleensa nukkumaan kuin Bruce Wayne. Katse kohti kattoa, peitto kainalossa ja kädet sen päällä – valmiina hyppäämään pedistä, valmiina pelastamaan maailma, jos tilanne sen vaatii.

Otan asennon ja tuijotan tähtiä katossani. Niitä tähtiä joita kaikilla oli pienenä, ne loistivat. Nämä eivät enää loista, mutta roikkuvat siellä silti. Tuijotan siis sammuneita tähtiä – olen Batman. En tahdo nukkua pimeässä – olen Robin, joten näen ne hiipuneesta loisteesta huolimatta. 

Runeberginkadulta ei enää kuulu kolinaa, ratikat ovat jo nukkumassa. Ajoittain joku huutaa jotain – mikä päivä nyt on, ovatkohan ihmiset humalassa. Analysoin älinää, kuuntelen ja pidätän hengitystä – kyseessä taitaa olla sellainen päihtynyt tila, joka ei katso viikonpäiviä. 

Olen kuvitellut aidan yli hyppivät lampaat ja miettinyt läpi jokaisen asian, mitä olen koskaan tässä elämässä tehnyt väärin. Olen laskenut sataan ja ikävöinyt yksityiskohtaisesti läpi jokaisen kokemani tunteen. Sitten muistan kaikki tuhannet naurut, myös tämänpäiväiset – ja olen hetken täysin tyytyväinen. Kunnes ikävöin niitäkin.

Nyt mieleeni juolahtaa Patrick Jane. My man of the month kertoi ruudulla eilen tavasta tyhjentää mieli. Ota kaikki sinua pidättelevät ajatukset käteen, laita ne silmiesi taakse – ei tarvitse kiiruhtaa, tunnista ne ja aseta paikoilleen. Ota pensseli, iso sellainen, ja värjää ajatukset mustiksi. Suti liikkuu puolelta toiselle, ylös ja alas – anna maalin peittää mietteet yksitellen. Joudun maalaamaan helvetin kauan, mutta lopulta nukahdan.

Uneksin kesäpäivästä. Sinulla on hieno halpa avoauto ja minulla uudet tennarit. Autosi on keltainen ja kun katselen sinua pelkääjän paikalta, en tunnista kasvojasi – tiedän, jotenkin tunnen niiden olevan kuitenkin tutut ja sinun tässä hetkessä minulle turvallinen. Emme vaihda sanoja, mutta hulmuavat tukkamme täyttävät hiljaisuuden, kun ajamme Itäväylää. 

Mieleni ei tahdo luopua tietoisuuden painosta, se vaatii neuvotteluissa yöltä vastapalvelusta. Kaupanhieronta johti lyhyeen hetkeemme – heräsin aamulla vatsaltani. 

Tuuli tuntui viileältä, kun kävelimme kohti rantakatua. Olimme viettäneet edellisen illan lempibaarissamme, La Damessa – viimeisen viikonloppumme kunniaksi olimme todenneet, että paikoilleen ei sopisi nyt jäädä. Kun siis keikuimme kohti määränpäätämme, etenimme pienen aivosumun ja epäselvyyden rytmittämänä. Se sopi meille ihan hyvin. Roadhousen olutshottien tavoin.

Olimme tämän kaiken tohinan keskellä ostaneet meille liian kalliit liput viinimaistajaisiin. Luksusmarkkinoinnin professorimme oli varsinainen runkkari, mutta osasi antaa mielenkiintoisia vinkkejä erilaisiin tapahtumiin. Eikä se hintakaan tullut tietenkään yllätyksenä, olihan kyse kuitenkin luksuksesta.

Saavuimme aukiolle, jota ympäröi tuhatvuotiset rakennukset ja hillitön määrä ihmisiä. Uskalsimme sumuissamme toivoa, että kaikki nämä muurahaiset olisivat matkalle johonkin muualle kuin me – mutta turhaan. Olimme ostaneet vähän paremmat liput, joiden piti taata nopea sisäänpääsy. Tätä olivat luulleet nämä muutkin. Ymmärsimme nopeasti kiihdyttää edessä siintävään jonoon. Kirosimme hetken ja jäimme odottelemaan – eihän meihin iskostettu jonottamisen taito nyt neljässä kuukaudessa olisi mihinkään ehtinyt huveta.

Kun viettää ystävien kanssa aikaa 24 tuntia vuorokaudessa, ehtii juttelemaan kaikenlaista. Ja tämä ilmaisu ei sisällä liioittelua; arvioin viettäneeni edellisen kaksituntisen itsekseni viimeksi silloin, kun pakkasin elokuussa matkalaukkuani tälle matkalle. Eli joskus tällaisissa tilanteissa voisi luulla, etenkin jonossa, joka ei tunnu etenevän vähääkään, että puhuttava loppuisi kesken. Se ei kuitenkaan ollut tilanne nyt, olihan edellisenä iltanakin ehtinyt tapahtua sitä sun tätä ja vaikka ja mitä – läpikäytävää riitti. Mutta malttamattomia olimme silti. Itseaiheutetun huonovointisuuden pystyi haistaa lähestyvän, ja asialle oli tehtävä jotain. Olimme jonoon kiirehtiessämme ja siinä samalla hengästyessämme ohittaneet pienen kahvikojun, josta päätimme nyt hakea meille piristävää. Tarjolla oli espresso tai sama tuplana.

Hassuhattuinen mies ojensi meille tilauksemme, ja ne käteen saatuamme kysyi, tahdommeko sokeria. Katsahdimme tyttöjen kanssa toisiimme ja takaisin mieheen ja vastasimme myöntävästi. Oletimme kysymyksen tarkoittavan tuplaespressoihimme viskattavaa sokeripalaa, mutta eipä tietenkään. Hattupää nousi kahvivaununsa takaa ja ojensi meille karkkipussin. Kaikille yksi, hän sanoi terävästi. Tämä kävi järkeen ja palasimme paikallemme jonoon – kaikilla toisessa kädessä sokeriton kahvi ja toisessa omituinen vaahtokarkki.

Yleensä olemme kovin ekologinen kolmikko. Vihreys edellä, tuppaamme usein nyrkit pystyssä huudahtamaan. Kaikki voivat kuitenkin ymmärtää, että tietynlaisissa olotiloissa omista arvoista joutuu joustamaan. Tai ei välttämättä joudu, mutta joustaapahan kuitenkin. Espressot nautittuamme joku meistä, nimeä nyt tässä mainitsematta, pohti, mitä tehdä tyhjälle pahvikupille. Viedäkö 20 metrin päässä olevaan roskakoriin, vaiko jättää tämän tuhatvuotisen rakennuksen reunalle, jonka vieressä nojaillen jonotimme. Jätti siihen. Jono eteni heti sen jälkeen muutaman metrin, jonka seurauksena kaksi meistä etenivät roskakorille jättäen tämän ilmastonmuutoshulttion yksin. Sillä välin takana oleva ranskalaisporukka oli tehnyt päätöksen alkaa kurittaman meitä tämän häväistyksen nähtyään. Kaksikko palasi jonoon ja saimme olan takaa kuulla turistien hävyttömyydestä ja meidän laiskuudestamme. Eivätkä he tohtineet millään antaa anteeksi. Muistan tämän ehkä erityisen hyvin siksi, että minun kuppinihan se oli, joka tämän äänekkään metelin jo valmiiksi turhautuneessa jonossa aiheutti. Onneksi jonotusta oli jäljellä enää noin vartti, sillä häpeänsietokykyni oli tuossa hetkessä harvinaisen huono, puhumattakaan kykeneväisyydestäni vastaanottaa kritiikkiä ihan niin yleisesti. Kipuilen yhä espressotraumani kanssa. Vaahtokarkitkin tuntuvat vaikeilta.

Sisään päästyämme ja muutamat hauskat huulet ovimiesten kanssa heitettyämme näimme edessämme suuren hallin. Se ei ollut ollenkaan sitä, mitä olimme kuvitelleet. Eikä myöskään se, että näimme ihmisten siemailevan viinejä ja juttelevan niitä tarjoaville työntekijöille, tuntunut meistä siihen hetkeen sopivalta. Olimmehan kuitenkin tulleet tänne lähinnä maistelemaan ja juttelemaan toisillemme, minkä jo aiemmin kerroin olevan meille hyvin mieluisaa.

Tästä seurasi kolme tuntia näyttelemistä. Jokaisen pienenpienen lasillisen kohdalla jouduimme keskustelemaan viineistä niistä mitään ymmärtämättä, esittämään kysymyksiä ja myös kauheimmillaan vastaamaan niihin. Tästä seurasi luonnollisesti se, että niitä viinejä tarvitsi jokaisen ahdistavan kohtaamisen myötä maistella vähän lisää. Ja vähän lisää. Ja näin päättyi tämäkin ilta Roadhousen kautta La Dameen. Luksusrunkkarin syytä kaikki.

Kaikki traaginenkin tuntui tuolla mansikoilta ja kermavaahdolta. En tarkoita, ettenkö olisi kokenut negatiivisia tunteita ihan tavallisissa määrin, vaan jollakin tapaa ne näyttäytyivät taas niin uudessa muodossa. Hopeareunus löytyi aina; minä olin tuolla. Minä olin tuolla uudessa todellisuudessa, missä värit olivat kirkkaampia ja tunteet polttavia, minä olin siellä missä suomen kieli oli salaista ja uuden oppiminen arkista. Minä olin yksin mutta yhdessä, ja joukossa saimme elää sitä lomalta tuntuvaa arkea. Velvollisuudet, joita oli yhtä paljon kuin kotonakin, olivat kevyempiä siellä, missä minä olin kaukana.

Pienessä kodissamme oli ne kaksi makuuhuonetta, joissa vuoroteltiin. Vietimme vuorollaan kuukauden alakerran homemakkarissa toisen kanssa sängyn jakaen, jonka jälkeen kaksi viikkoa yläkerran pienessä komerohuoneessa huonolla sängyllä tuntui luksukselta. Ja juurikin kahden viikon kohdalla olimme aina saaneet tarpeeksemme yksin nukkumisesta, ja tuntui mukavalta palata hämärään alakertaan sinne, missä lakanat olivat kosteita, vaikka niitä ei olisi pesty. Muutamana yönä yläkerran komero oli tyhjillään, kun nukuimme kaikki kolme suuressa makuuhuoneessa. Yleensä se meni niin, että Pupu päätti tunkeutua sinne meidän vuorollamme – ei tahtonut lopettaa juttelua – ja hunaja siirtyi keskellä yötä suutuspäissään sohvalle, kun olimme meritähtiasennoissamme vieneet häneltä kaiken viimeisimmänkin tilan. Ja joskus aamuisin – etenkin tuollaisen yön jälkeen – Hunaja oli äkäinen. Ja silloin me Pupun kanssa virnuilimme hänelle, pahentaen tilannetta entisestään.

Asuntomme alapuolella, katutasossa, oli pieni italialainen, joka avautui siihen juuri kun muutimme. Pupu voitti avajaispäivänä kupongin, jolla hän sai ilmaisen leivän. Alehaukka on alehaukka, maantieteellisestä sijainnistaan viis. Ne leivät olivat herkullisia – ja tiramisu sitäkin parempaa. Haimme usein herkut mukaamme, ja kävelimme joen varteen viheriölle. Siellä kukkapuskien välissä makasimme piilossa kaikelta paitsi kärpäsiltä.

Tässäkin uudessa kaupungissa elämääni väritti ruotsalaiset. He eivät kuitenkaan onnistuneet anastamaan paikkaa sydämessäni, maksimissaan käväisemään siellä ja lämmittämään hiukan, ja silloinkin minun oli pitänyt ehkä juoda lasi viiniä, jos toinenkin, alle. Nämä ruotsalaiset olivat oikein suloisia, mutta kaikilla niillä tasoilla jotka yhdistävät minut ihmisen sisimpään – ne ulottuvuudet, joiden kohdatessa haistaa heti, että meidän kuuluikin tavata, niillä emme kohdanneet. Tämä oli jaettu tunne. Viihdyimme kuitenkin usein yhdessä, ja meillä oli porukassa oikein mukavaa. Eräänä torstai-iltana, joka edelsi Pupun ja Hunajan ja minun lähtöäni Pariisiin, nämä tukholmalaiset houkuttelivat meidät terassille. Tapasimme Victoirella.

Viisi baaria, tasaisesti ripoteltuna ympäri aukiota, ja jokainen terassi päivästä riippumatta aina tupaten täynnä. Sellainen oli Victoire; opiskelijoiden valtaama mölinän ja hälinän keskus, missä värikkäät tuolit ja suuret tuopit tanssivat ihmisten mukana naurun ja tupakansavun rytmittämänä. Hypähdin hetkeksi pois yhteisestä keskustelusta ja sukelsin omaan maailmaani, katsahdin ympärilleni ja mietin, miten ihmeellistä tämä elämä onkaan; niin erilaista kuin viimeksi, silti samanlaista, olen onnekas, tässä onnellinen – ja sitten suljin silmäni ja sukelsin takaisin keskusteluun.

Aamulla heräsimme paniikissa, ja pääni sisällä rumpali veti sooloaan – samalla kun ajatukseni lilluivat hidastetusti tahmaisessa liemessä kolahdellen vuoron perään pääni seinämiin. Pupu ja Hunaja näyttivät kokevan samoin, en voi olla varma, emme kykeneet keskusteluun. Pakkasimme laukkumme niihin jotain sattumanvaraisesti viskoen ja juoksimme juna-asemalle. Löysimme oikean vaunun ja paikat ja istuimme alas. Puheen tuottaminen alkoi onnistumaan ja nauroimme ehtimisemme epätodennäköisyydelle ja siitä huolimatta tapahtuneelle onnistumiselle. Viereeni istui mies, joka muistutti meitä yhdestä kotipuolen tarinan hahmosta, ja nimesimme hänet Eskoksi. Koitin sivusilmällä tarkastella Eskoa, mutta silmäni tuntuivat liikkeissään panssarivaunuilta, ja notkautin katseeni pääni mukana rinnalleni. Näkökentässäni oli nyt hätäpäissäni päälleni pukema suosikki villapaitani, jonka 50 tuntia myöhemmin tulisin hukkaamaan Pariisin yöhön.

Vietimme tuon viikonlopun meille jo entuudestaan tutun tytön kanssa. Tämä uusi Pariisitar oli lähtenyt sykkivään rakkauden kaupunkiin vaihto-oppilaaksi yksin. Emme luultavastikaan olisi Suomessa koskaan sopineet hänen kanssaan viikonlopputreffejä, sillä ystävyyssuhteemme oli suloisuudestaan huolimatta pinnallinen, ja usein vain alkoholiliitännäinen. Kun kaikki meistä olivat kuitenkin harjoittelemassa elämää nyt ihan vieraassa paikassa, tämän moisen viikonlopun sopiminen ja toteuttaminen tuntui hyvin luonnolliselta. Odotimme ulkona ja poltimme tupakkaa, kun näimme sen tutun tumman tukan heilahtavan kadun kulmasta kohti ryhmäämme.

Kapusimme asuntoon ja söimme juustoja. Kerroimme kaikesta ensimmäisten kuukausien aikana tapahtuneesta, ystävistä ja huonoista professoreista, ensitreffeistä, kaikesta siitä taiasta, joka oli saanut kolmikkomme rakastumaan Bordeauxiin. Vedimme pitkää tikkua, ja häviäjän piti lähteä kauppaan ostamaan viiniä. Hävisin, kirosin ja puin saappaat jalkaani ja suuntasin lähikioskille vihreän kestokassin kanssa.

Joimme tuona viikonloppuna niin paljon espresso martineja, että putosimme tyystin laskuista. Tapasimme uusia ihmisiä, nauroimme kippurassa, ja vietimme näiden erinäköisten kokoonpanojen seurassa vauhdikkaan loppuviikon, jonka päivät ovat sekoittuneet mielessämme yhdeksi suureksi mössöksi. Rakastuimme Pariisittareen ja mietimme varmastikin kaikki, että mikä onni – tämä viimein tapahtunut syvällisemän yhteyden löytyminen. Pariisitar istui kolmikkoomme kuin nenä päähän; hän oli huoleton ja nauravainen, ronski ja reilu.

Sunnuntaina peruutimme junamme, ja ostimme maanantaille korvaavan linja-auton. Niin nerokkaalta tuntuva idea realisoitui astuessamme ahtaaseen bussiin, jossa haisi perunalastut ja hiki. Uusi läheinen ystävä oli nyt jätetty taakse, ja lomaviikonlopun loppuminen pääsi iskemään vasten kasvoja. Matka kotiin kesti kahdeksan tuntia, ja jokainen kuluva minuutti tuntui rangaistukselta, kun mietimme peruuttamaamme 100 euron hintaista kolmen tunnin junaa. Kyseessä oli sellainen krapula, josta kärsiessä ei voinut ajatella edes musiikin kuuntelemista. Puolessa välissä matkaa, jossain Niortin kaupungin liepeillä nukahdin vieruskaveriini nojaten. Viikonlopun riemu tuntui kehossani taas huonovointisuutena, ja tämän seurauksena saatoinkin ehkä vähän tuhista ja kuorsata ja, ehkä jopa haista itsekin. Vieruskaveri oli ehkä noin 40-vuotias ranskalainen mies, joka tuijotti hätäpäissään ikkunapaikaltaan käytävän ylitse Pupua, sanattomasti pyytäen apua. Pupu huomasi ja vastasi katseeseen, mutta oman huonovointisuutensa takia päätti jättää miehen oman onnensa nojaan ja nukahtaa itsekin.

Päätä särkevän unen rajamailla mietin villapaitaa. Olin ostanut sen kuukautta aikaisemmin Kalifornian reissultani rantakaupasta sellaisena ihanan viileänä pilvisenä päivänä. Olin laittanut sen jo heti kaupassa päälleni, ostanut viereisestä puodista kahvin ja mennyt istumaan San Diegon hiljaiselle hiekkarannalle. Nyt tämä vielä liian nuori villapaita matkusti jossain minulta teillä tuntemattomilla. Jonkun niistä sekalaisen viikonlopun illoista kanssamme viettäneen kaveriporukan lyhyin mies oli luvannut postittaa sen minulle Bordeauxiin, mutta en saattanut uskoa tähän mahdollisuuteen. Olihan suosikkipaitani juuri hänellekin sopivaa kokoa. Tai, toisaalta, ehkä se olisi vähän liian suuri. Hyväksyin, että ilman olisi siis ehkä pärjättävä, ja hukuin vihdoin uneen.

Paikallisella huoltoasemalla heräsin, nostin pääni miehen sylistä ja vastasin hänen vaivaantuneeseen katseeseensa. Mitään ei ollut tehtävissä, joten sopersin pahoittelua ja katosin huoltoasemalle. Vessassa katsoin itseäni peilistä ja pelästyin, menin ostamaan kuivan kinkkuleivän ja etsin käsiini loput kolmikosta. ”Se kauhun katse, kun valuit syliin. Se on pinttynyt verkkokalvoilleni”, Pupu kertoi. Nauroimme jaetulle pahoinvoinnillemme huolettomasti – vaikka tässä hetkessä ei ollutkaan mitään huoletonta tai nauruun oikeuttavaa – ja palasimme bussiin ranskalaisen miehen viereen, joka meidät nähdessään pyöräytti silmiään ahdistuneena. Oli varmaankin toivonut minun eksyvän huoltoasemalle lopullisesti.

Tuntuu, kuin olisin jättänyt pieniä palasia itsestäni näihin kahteen kaupunkiin. Että täällä minä olen, Helsingissä, ja kaikki on ihan mainiosti, ympärilläni rakkaimpani ja minä kotona. Mutta osa minusta seikkailee yhä tuolla. Kaduilla, joiden nimiä toistelen, minä koitan muistaa. Puistoissa, joiden tukkaa silitin pehmeästi paisteessa. Niissä ihmisissä, jotka rinnallani kasvoivat. Tuolla sain oppia ja kokea ja kipuilla, ja herään usein keuhkoni valtaavaan tunteeseen siitä, jäikö jotain ehkä kesken. Tai jospa sainkin vain kokea jotain niin ihanaa, että tämä muistojeni valtavuus ja tuska onkin silkkaa onnekkaan ihmisen elon tuotosta.

Nyt tänä tavallisena yönä päätän herätä unen horroksesta ja kertoa itselleni tarinoita menneestä.

Saavuttuani Helsinkiin sain elää 18 kuukautta ihan tavallisia asioita. Tavallisella tarkoitan kaikkea riemua ja juhlaa, jonka elämä kotikaupungissa rakkaiden ihmisten kanssa tarjoaa. Tarkoitan lumisadetta lapsuudenkodin ikkunassa, pakastepizzaa terassilla ja juoruja ringissä, tarkoitan naurua kadunkulmissa ja suukkoja lakanoissa. Tavallisella tarkoitan epävarmuutta ja hätää, tarkoitan itkua haavasta polvessa ja tyhjentävää surua pitkään harkitusta erosta.

Löysin itseni sinä viimeisenä kesänä usein tuijottamasta tyhjyyteen ja miettimässä keskeneräisiä tunteita, joista en saanut kiinni, ymmärsin vain niiden minussa synnyttävän kokonaisvaltaisen kaipuun. Sydämeni keveni, kun kuulin, että seuraavaksi suuntaisin vaihto-oppilaaksi Bordeauxiin. Taskussani Pupu ja Hunaja.

Kun suljimme sisäpihan portin perässämme, aukeni vasemmalla puolellamme pikkuinen laatoitettu piha. Sitä reunusti korkeat seinämät, eikä sen vuoksi aurinko pilkahtanut siihen juuri koskaan, mutta se oli meidän oma pihamme, jolla tiesimme voivamme ainakin kuivattaa pyykkejä, jos ei muuta. Muutama porras vielä, mietimme, kun kiskoimme perässämme rappusiin kolisevia matkalaukkujamme. Taloudellisista syistä olimme lennon sijaan ottaneet Pariisista junan tähän lounaisrannikon kaupunkiin, ja matkamme kotoa olikin nyt kestänyt Tokion lennon verran. Oven takaa aukesi olohuone, joka ei muistuttanut siitä nähtyjä kuvia, mutta oli enemmän kuin olisimme siinä hetkessä voineet toivoa. Sohva oli koristeltu siinä makaavia tahroja peittävin viltein, ja vastapäätä komeili tietokoneen näytön kokoinen televisio. Täydellistä, ajattelimme, ja jatkoimme keittiöön. Siellä punaiset puutarhatuolit sekoittuivat kylmänharmaaseen seinään, jota vasten nojasi juuri meidän ruoanlaittotarpeisiimme sopivat tasot. Pienenpieni jääkaappimme maustehyllyn vieressä kosahti kaikkien silmiin samanaikaisesti. Katsahdimme toisiamme, heilautimme synkronoidusti hartioitamme ja suuntasimme alakertaan. Suuri makuuhuone, suuri kylpyhuone, erillinen vessa, ujo homeen haju. Purimme matkalaukkumme ja lähdimme ulos. Kello oli seitsemän ja kaupunki eli täyttä tohinaansa. Elokuun lopun trooppisen helteen ja matkapäivän väsymyksen rytmittämänä vaapuimme lähimpään ravintolaan, söimme ja joimme, palasimme uuteen kotiimme ja nukahdimme vilttikuorrutteiselle sohvalle vierekkäin jo ennen iltayhdeksää.

En ollut ikinä ennen ottanut junaa Pariisista. Tämä kaupunki oli aina ollut se kohde, ykköspäämäärä, ei välipysäkki. Tuntui jännittävältä voida jatkaa matkaa. Tuolloin opin ensimmäistä kertaa jotain, mitä en tuossa hetkessä ajatellutkaan saavani kokea vielä lukuisia, kehuskellen, kymmeniä kertoja. Sen lisäksi, että Montparnassen asemalta lähtee junia eri suuntiin sekunnin välein, ja siellä hyörivä ihmismassa on sen mukainen, sieltä lähtevien pitkänmatkan junien vaunujen lukumäärä on päätä huimaava ja se oma vaunu on aina arviolta numero 48 ja sitä junanvartta täytyy kulkea puolitoista kilometriä ennen kuin sen oman vaunun mahdollisesti löytää. Eivätkä ne numerot edes välttämättä ole oikeassa järjestyksessä. Eli kun olet ohittanut 47 vaunua ja hikikarpaloiden viiksiltä suuhun valuessa ajattelet, että pian tämä loppuu, pian pääsen lepäämään, ilmestyy jostain vaunu numero 72. Sitten ilmestyykin epäilyksen siemen, että mitä jos uupumuksen kohinoissa olenkin huomaamattani sivuuttanut oman vaununi ajatellen näiden etenevän loogisessa järjestyksessä. Paniikki yltyy, karpalot hyppivät nyt myös selässä, konduktööri puhaltaa pilliin. Ja juuri silloin saavumme vaunulle numero 48.

Opetus jatkui, kun ymmärsimme ettei junassa olekaan ravintolavaunua. Kyllä oikeassa junassa kuuluu saada kalja sekä lihapullat, tokaisin samalla kun vaelsimme pitkin täyttä vaunua. Samassa junassa matkustavien suomalaisten ystäviemme kanssa ymmärsimme yksimielisesti, että ajatus uuteen kotikaupunkiin pienen päiväkännin vauhdittamana olisi mentävä nyt täysin uusiksi.

Harjoittelin matkalla pelikorttien sekoittamista. Tavoitteenani oli oppia sekoittamaan niitä katsomatta samalla alaspäin, saavuttaen sellainen ärsyttävän omahyväinen korttipelaajan luonne. Sitä jo olemassa olevaa omahyväisyyttä kuitenkin koeteltiin, kun jouduin useamman kerran koputtelemaan edellä istuvan ventovieraan selkänojaan kerätäkseni hänen jalkoihinsa levinneitä korttejani. Neljännellä kerralla hän kääntyi ojentamaan keräämänsä pakan ja loi sellaisen kahdeksalta minuutilta tuntuvan katsekontaktin, jonka aikana päätin korttipelien olevan itseasiassa täysin lapsellinen, ei tällaiselle ranskattarelle lainkaan sopiva harrastus. Päätin katsoa elokuvaa. Junassa ei toiminut netti. Häiritsin siis Ystävää.

Pian kuulutus huusi Rennesin pysäkkiä. Tämän päättelimme toki ilmoitustaululta, sillä ääntämiseen ei oltu vielä näin alkureissusta Duolingon parissa edetty. Tällöin olin vielä niin kovin itsevarma siitä, että palaisin kotiin kesän saapuessa lähes kaksikielisenä.

Olin tuona pilvisenä torstaina pukeutunut vihreisiin housuihin ja vaaleanpunaiseen takkiin, ja saanut vihdoin lyödä jalkaani valkoiset kenkäni joita Veli oli kehottanut olemaan käyttämästä ennen reissua. Että kyllä tuntuu hyvältä sitten pistää ne vasta määränpäässä jalkaan, yhä hohtavina. Oli suututtanut, mutta olin totellut, ja tyytyväisenä hypähtelin uutukaisissani pitkin märkiä katuja Seinen varrella. Lisäsin matkalta nappaamaani huulikiiltoa ja lempeästi pakotin Ystävää ottamaan minusta kuvia, jotta sain heti päivittää kotipuoleen uutta alkanutta länsieurooppalaista elämäämme.

Kiersimme meille ennestään tuttuja katuja ja niiden loppuessa vaeltelimme niillä toinen toistaan kauniimmilla tuntemattomilla. Kuljimme läpi joidenkin vintage-liikkeiden rekit ja hyllyt, mutta lähinnä koskettelun ja ajankulun iloksi. Emme tarvinneet mitään, emme etsineet mitään. Tahdoimme vain tyytyväisinä tutkia ja kuluttaa ensimmäisen päivämme minuutteja turhanpäiväisesti. Päiväuniaikaan palasimme keltaisten seinien ja avonaisten matkalaukkujen pariin lepäämään. Epätodellisen paha viemärin haju oli mennyt meiltä ohi edellisillan rättiväsymyksen myötä, ja piilouduimme siltä nyt päitämme myöten valtavan peiton alle ja nukahdimme hetkeksi.

Tälle tulevalle keväälle meillä oli paljon kaikennäköisiä odotuksia. Oli todennäköisiä ja vähemmän todennäköisiä, oli toiveita ja luuloja. Montaa sorttia ja eri kategoriaa. Liittyen itsenäisyyteen, seikkailuihin, ystävyyteen, näihin elämän suuriin kysymyksiin. Mahdollisuudet ja niihin liittyvä tiedottomuus toi meille hirveästi iloa niin päämäärätietoisen vuoden jäljiltä. Olimme koko talven tehneet ja suorittaneet, toki kaiken nautinnon ohella, mutta nyt tiesimme olevamme kohtaamassa jotain ihan uutta. Uskalsimme ehkä unelmoida jopa rakkaudesta, mutta vain ääneti ja itseksemme.

Minun on saatava maistaa tartaria, Ystävä mietti. Sekä alkupurtavana etanoita. Minusta myös. Tätä listan ensimmäistä toteutettavaa odotusta lähdettiin suorittamaan päämäärätietoisesti johonkin niistä asuntomme läheistä puistikkoa ympäröivistä ravintoloista. La Terrasse des Archivesin terassikatos oli edeltävän syksyn kreikanmatkalta muistoihin painautuneen merensininen ja sen edessä huitova tarjoilija hauskannäköinen. Näkymä terassilta viereisen talon muraaliin sinetöi päätöksemme ja teimme tilauksen.

Ystävän silmät kiiluivat odottavina vaaleanpunaisen villapaidan yllä, kun haarukka kolahti tartariin ja suuntasi kohti huulia. Alkupalaetanat olivat olleet hitti ja nyt oli aika epäilyttävämmän koitoksen. Kokemus jäi keskinkertaiseksi, mutta ensimmäistä iltaa Pariisissa kohensi sitäkin keskinkertaisempi viinipullo, jota seurasi vastaava samanlainen. Kotimatkalla painostin Ystävää hyppäämään jokaisen vastaantulevan betoniporsaan yli, ja suoritusten menestyksettömyydestä päätimme, että harjoittelua tulisi jatkaa Rennesissä.

Saako päivälennolla juoda skumppaa ja kysyvätkö ne täällä henkkareita? Tai että olisiko mustikkamehun ottaminen isänmaallisuuden kannalta järkevämpää tai että jos on lähdössä maasta puoleksi vuodeksi, kannattaisiko priorisoida makuja, joita ei tule hetkeen taas kielen päällä pyörittelemään? Vai voisiko ajatella, että lento on jo osa matkaa ja kannattaa aloittaa maassa maan tavalla eläminen heti koneeseen astuessa? Katsahdin Ystävää vihreässä sammaritakissa ja huudahdin suomalaisille työntekijöille bonjour ja kaksi lasia proseccoa, s’il vous plait.

Puolessa välissä lentoa saapui hetken hiljaisuus, joka salli meidän velloa omissa ajatuksissamme. Mietin meistä otettua kuvaa juuri ennen kuin ylitimme turvatarkastuksen. Ystävä oli suloisen lyhyt, ja tallennetussa muistossa rutistan häntä kädelläni tiukasti samalla olkapäähän nojaten. Vaatteidemme sävyt sointuvat yhteen ja tummat tukat sekoittuvat toisiinsa. Missä mahtaisin olla, jos en nyt tässä hänen kanssaan, pohdin.

Saavumme Pariisiin kuudelta ja helvetinmoisten kantamustemme takia päätämme hylätä ajatuksen junasta sekä luontevasta paikallisuudesta ja tilata taksin. Taksikuski puhuu huonoa englantia, sellaista, että se riittää juuri ja juuri epämääräisten vitsien laukomiseen. Nämä ovat niitä vitsejä, joita kukaan ei ymmärrä mutta kaikki kirjoittamattoman säännön mukaisesti möläyttävät aina silti jonkun keksityn epämukavan version naurahduksesta. Tilanne muistuttaa sellaista, kun jonkun etäisen sukulaisen rippijuhlissa liian kireään kauluspaitaan pukeutunut liimatukkainen setä murjaisee perverssin puolelle heilahtavan vitsin, mutta koska suomalaiseen tapaan uskotaan tilanteen ohimenevyyteen, letkautus työnnetään naurahdellen pois.

Koitan ilmaista haluavamme kyydin Maraisiin, mutta koska en ollut päässyt junaankaan, tahdon sitten edes lausua jotain paikalliseen tapaan. Tämän takia keskustelumme ajautuu tilanteeseen, missä perverssi kuski saa vinoilla minulle siitä, miten Marseilleen taksin tilaaminen voisi olla aika kallista lystiä. Tässä kohtaa Ystävä saa nauraa aitoa suloista nauruaan, ja stressistä hikisenä minäkin pääsen häpeästäni pian yli. Huh hei häpeää, miten ikävöinkään verenpainetta tasaavaa mustikkamehua.

Tarkoituksenamme on yöpyä Pariisissa kaksi yötä, ennen kuin jatkaisimme matkaamme seuraavan puolen vuoden kotiimme. Olemme varanneet pienen huoneen, jossa on keltaiset seinät ja sininen keittokomero. Mutkitteleva sisäpihan polku on valaistu lämpimillä lyhdyillä ja osassa parvekkeista palaa tammikuiseen tyyliin epileptiset jouluvalot.

Muistan kotiin jääneen mielitiettyni, kun kuljeksimme seuraavana aamuna kohti ensimmäistä aamupalaa ja ohitamme puiston, jossa lueskelimme lehtiä puoli vuotta aikaisemmin tekemällä matkallamme. Himoitsen kitalakea rikkovaa patonkia, johon saan levittää vattuhilloa ja jonka saan huuhtoa alas cappuccinolla. Sen päätteeksi olen päättänyt saavani polttaa tupakan. Istumme alas kolmannen terassin kohdalla, huidomme tarjoilijalle ja nojaamme keltaisissa penkeissämme taaksepäin valmistautuaksemme tarkkailemaan ja analysoimaan ohikulkevia pariisilaisia seuraavan tunnin ajan.