huomasin soittavani taskareita, enkä vain poikkeuksellisesti. jotain kovin sympaattista siinä tahattomasti vanhempien jalanjäljessä kulkemisen aiheuttamassa hämmennyksessä ja sen mahdollistamassa odottamattomassa kuulumistenvaihdossa. 

mies kaatui pyörällä linnunlaulun sillan jälkeen matkalla eläintarhantielle, siinä on se pirullinen mutka. juostiin ja kysyttiin että kävikö kuinkaan, ei käynyt, jäi henkiin. ilmassa haisi märkä asfaltti ja lehtikasat syksyllä 2009, ilmassa haisi rehellinen pyörällä kaatuilu. muistahan kypärä.

hepuli ryhmäliikuntatunnilla. tunsin oloni taas 15-vuotiaaksi, nauru ei lakkaa ja auktoriteetti tuijottaa. 

päivää rallatteleva mukava juoppo kaatui bussissa, tarjosin kättä, kieltäytyi lempeästi – “lattialla usein mukavampaa”. fair enough.

katsottiin mökillä dokkari naisenkaari, jäin miettimään sitä meihin syvälle juurtunutta kosketuksen tarvetta, sitä mikä meillä on kaikilla – ihan vaikka paijausta, kädestä pitämistä. viikkoa myöhemmin tuoreet tomerat täysi-ikäiset pojanpallerot huusivat autosta ellalle ja mulle vitun lesbot! kun nojattiin sporapysäkillä toisiimme. jossain hyvässä maailmassa se kosketus ei olisi heikkous, ei pelkkää tyttömäistä söpöilyä, se olisi tasavertaisesti ymmärretty tarve. 

itketään kyyneliä yhdessä siitä kaikesta suloisesta koetusta takanapäin tuntuvasta sumuisesta usvasta

muistojen pinosta jota selkeyttääksemme olemme ottaneet ne kaikki valokuvat tuhannet joihin paluu tuntuu rinnassa

ostetaan kalenteri seinälle jotta juoksevat päivät ja yöt olisivat täällä edes ihan hetken kauemmin hei pysy kauemmin

suunnitellaan uusia tunteita tuulia naurunaiheita oppimisen tarpeita ja odotetaan kunnes huomataan

huominen oli viime viikolla ja tulevaa vuotta juhlitaan vaikka täällä oltiin valmiita vasta puoliksi

hei pysy kauemmin

pieniä leikkiviä lapsia, pellavapäitä pyörimässä nurmella oopperan edessä. hymyilen, minä nauran ja vilkutan. syntynyt tunne on luonnostaan onnellinen. katselen, hymyssä suin ihastelen ja mietiskelen, voisinpa ottaa syliin, tuntea rutistuksen, tuoksuttaa ja pörröttää. 

tämä on salaisuus, tämä tunne, sillä kun illanistujaisissa kuulen keskustelun naisten tärkeimmästä – niin, kyllä – ainoasta merkittävästä tehtävästä, tahdon kiljua ja kadota pimeyteen. mikä tarkoituksesi täällä on, jos ei äitiys, kaikuu vihani sumentaneessa huoneessa. 

istun töölöntorilla vihreällä penkillä, vieressäni mummo ja toinen. tuuli heittelee tukkaani – suklaajäätelön syöminen vaikeutuu. nykynaiset eivät osaa enää järjestää juhlia toiselle, kaikki on niin itsekästä. kehoni kääntyy kuuntelemaan, tukkani riehuu entisestään. pojanpoika joutuu järjestämään omat kolmekymppisensä, ei mahda vaimolta onnistua tulevien lasten syntymäpäivienkään toteutus, jos ei mieskään tunnu prioriteetilta. 

jäätelö on valunut sormilleni. lempeän näköiset naiset nyökyttelevät ja jatkavat keskustelua siitä, miten tämä juhlien järjestämisen taito on päivänselvästi hyvän vaimon ominaisuus. tärkeintä tehtäväänsä noudattavan naisen edellytys, mietin ja nousen penkiltä.

hississä katsahdan torilta ostamiani sieniä. minua kuvottaa enkä tahdo enää unelmoida asioista, jotka koetaan velvollisuuksikseni. tänään olen surullinen. ne voisivat olla niin kauniita asioita, jos sallittaisiin tapahtuvan omilla ehdoilla. tunnen kehoni kipuilevan, kuin se tahtoisi vastustella ihan vain periaatteesta. kotona teen itselleni kantarellikastiketta ja järjestän juhlat.

rakkauden konsepti tuntuu etäiseltä 

tarkoitan epäselvältä

tässä salon asemalla on tuhat tukkia rivissä raiteiden vierellä 

tai jotenkin tunnen pelkääväni sitä

kaipausta kipeämmin

miksei tämä juna liiku, äsken kuulutettiin, en kuunnellut

mutta sehän oli minulle niin tavattoman yksinkertaista selkeää ihan helppoa, ennen, eikö

aseman penkillä mummo ja pappa pitävät tiukasti kädestä kiinni 

ei tuo vaikealta näytä

nyt taas liikutaan

kummallisesti kuitenkin kaipaan sitä kaikkea mikä ymmärtääkseni rakkauden alle luetaan

kun pääsen junasta 

juoksen 

vauhdilla pyöräilen postiin hakemaan luokseni matkanneen käsilaukun

sopisiko sellainen tai miltä kuulostaisi

pitäisit kädestä

saisit minut nauramaan ja yllättymään saisit tulemaan ja itkemään 

ehkä olisin mustasukkainen 

sopisiko jos katsoisin sinua kun nukut

juotaisiin aamukahvit

sopisiko jos tultaisiin juttuun niin hienosti

niin ennennäkemättömän luonnollisesti ihan tavattoman helposti

niin että ympärillämme ihmeteltäisiin

tanssittaisiin sateessa ja sitten taas huudettaisiin kunnes suukottaisit

sopiihan, lupaathan, et suutu kun lähden

eihän tässä ole mitään pelättävää

juna on vartin myöhässä

eihän

ostan kukkia haen ne lähipuodista

niin aina tuosta nurkan takaa

vaaleanpunaisia tummempia joskus jopa oransseja

valitsemme ne aina yhdessä setä ja minä 

enkä sano ei kun hän ehdottaa jotain vähemmän mieluisaa

se näyttää kuihtuessaan persiljalta

kuulen neuvot minä nyökkään ja rekisteröin ja hoidan niitä hellästi

rakkaudella teen käsketysti 

en tohdi tuottaa pettymystä 

setä sitoo ne kimppuun niin varoen minä seuraan kietoutuvaa persiljaa 

seuraan ryppyisiä käsiä ne pyörivät tiskin takana niin turvallisesti tavallisesti

hän on innoissaan oranssista ja minäkin päätän siis olla

minä nyökkään ja kiitän ja nyökkään ja hyppään aurinkoon ja minä huikkaan taakseni

hän ei enää kuule hän on vanha ja minulla on kimppu joka on niin kaunis 

kimppu jota kannan hellin sylissä kuin lasta

yhdessä kimppu ja minä tanssimme me hymyilemme runeberginkatua pitkin kotiin 

siellä muistan neuvot kaikki ne rekisteröidyt ja kerta toisensa jälkeen minä hoidan ja hellin tuoksutan ja kiitollisena katselen kunnes nuput kääntyvät alakuloisina kohti ikkunan karmia

minä ja parasta ennen -päiväys taas kilpasilla